Haluan työntää kaikki pois läheltäni
- kertoa, ettei minusta kannata välittää.
En osaa toimia oikein ja sanon
vääriä asioita väärään aikaan.
Kaikki tuntuu tyhjältä,
turhanpäiväiseltä.
Missään ei ole enää mitään järkeä.
Olen vieras, tuntematon itselleni.
Pelkään, ettei mikään tässä maailmassa
muuta ajatuksiani tai
poista tätä pimeyttä.
Vihaan itseäni, koska en tiedä
onko enää mitään, mitä
elämältä haluaisin.
Koska en usko enää parantumiseen.
Koska en osaa muuttua, vaikka
kuinka kovasti yrittäisin.
Vihaan, että olen
niin uupunut olemaan minä.
Haluaisin osata kokea vihaa sinua kohtaan.
Koska sinun takiasi epäilen jokaista ihmistä,
tarkistan ulko-ovet kaksikymmentä kertaa illassa.
Näen painajaisia sinusta ja herään
öisin tärinääni.
Koska sinun takiasi en enää osaa
nukkua yksin pimeässä,
oma asunto tuntuu vankilalta.
Tunnen oloni tyhjäksi, enkä luota kehenkään.
Silti epäilen että tämä kaikki oli minun vikani.
Että minä halusin sitä, enkä vain muista.
Sinun takiasi vihaan itseäni vieläkin enemmän.
En osaa sitoa sanoja yhteen ja
odotan vain milloin havahdut ja
tajuat hulluuteni.
Ymmärrät rakastamiseni mahdottomuuden
ja pakenet luotani.
Yhtäkkiä en olekaan kuollut, tunteeton sisältä.
Tunnen kaiken ja vähän enemmänkin,
enkä tiedä onko se enemmän
vapauttavaa vai pelottavaa.
Huonoiten tulen itseni kanssa toimeen, kun
en koskaan saa otetta itsestäni.
Kun haluaisin vain juosta itseäni karkuun.
Kun menneisyyden varjot määrittävät
edelleen liikaa nykyistä minua.
Ja mietin, että ehkä elämä ei ole jokaista varten.
Musiikki kuulostaa kauniilta,
mahanpohjassa.
Laulan ja tanssin siivotessani,
hymyilen ja nauran.
Aamun noustessa elämä ottaa
kädestä sittenkin.
Kunpa voisin vain jäädä tähän.
Mutta pelko tulee
harmaina kuiskauksina:
entä jos vain vajoan taas?
Pelkään onnea, koska ei
se ole ennenkään kestänyt.
Pelkään onnea, koska se tuntuu
niin vieraalta,
minuun kuulumattomalta osalta.
En tiedä kuka olen
ilman sitä kipua ja mustuutta.
Kun pitkään väärä on ollut oikeaa
ja oikea väärää.
Kun minä en osaa tätä
- oikeaa elämää.
Vihaan sitä, etten osaa olla niin kuin ennen,
niin kuin muut.
Sitä kuinka luulin, ettei kukaan voisi enää ikinä
satuttaa minua niin kuin olen itse itseäni
satuttanut.
Mutta sinä tulit ja satutit,
enemmän kuin kukaan ikinä.¨
Tulit ja veit turvallisuudentunteeni,
sait pelkäämään jokaista uutta ihmistä.
Pelkäämään pimeää - ainoaa turvapaikkaani.
Esitän, ettei se kosketa minua niin vahvasti.
Mutta näen sinut kaupassa tuntemattomien
ihmisten kasvoissa, tietynlaisissa farkuissa,
ikäisissäsi miehissä.
Ahdistun ja itken iltaisin
raastavaa, syvältä kumpuavaa pelkoa.
Yhtäkkiä kiinnitän huomion auringonlaskuihin,
sisällä satunnaisesti läikähtävään lämpöön.
Halauksissa ympärille puristuviin käsivarsiin,
kauniisiin sanoihin.
Yhtäkkiä olenkin tietoinen itsestäni,
ympäristöstäni.
Kuulen kellon tasaisen tikityksen,
laminaatin narahdukset.
Olen sittenkin täss - olemassa.
