Mitä sitten kun ei enää jaksa?

Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu. Eikä 
saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan, niin että masentuu.

Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, kuinka reipas tänään oon. Hymy 
huulilla työni mä teen. Ja 

sinä täysin sokee oot, sinne kuinka mä suistunut oon - pimeyteen.

Viime syksynä minä sitten nyrjähdin, nyrjähdin oikein kunnolla. Oli kuin sydän ois kääntyny nurinpäin. Se mustuus oli niin syvää, upottavaa ja melkein kadotin itseni siihen. Ennen loisteestaan kuuluisat silmät sammuivat, tuttu hymy katosi. Elämä kääntyi päälaelleen ja kaikki särkyi, myös jotain mun sisältä. Tiesin entuudestaan miltä tuntuu, kun elämänilo katoaa, eikä mikään tunnu oikein miltään. Tällä kertaa ne tunteet tulivat takaisin niin mustina ja painavina, että se mustuus oli hukuttaa minut aivan kokonaan.

Tuntuu, kuin suru olisi kaikkialla. Se on vieressä, kun herään huonosti nukutun yön jälkeen, se piileksii aamukahvissani, kätkeytyy hymyyni. Koin sitä niin kauan, että lopulta minusta tuli masennus. Ei ollut enää minua, sosiaalista ja nauravaista tyttöä. Vain hapuileva puolikas hymy ja väsyneet silmät. On vaikea kuvailla sitä, mitä on elää todellisen masennuksen kanssa. Se on jotain ihan muuta kuin raskasta musiikkia tai tummanpuhuvia vaatteita. Sen imu on niin valtava. Masennus on kuin musta aukko, joka imee kaiken valon ja vetää mukaansa pimeyteen. Se on pelottavaa, elämänhalua syövää, oksettavaa. Se voi iskeä kehen tahansa, aivan sama millaiset lähtökohdat on. 

Solmu tiukkenee jossain vatsan tienoilla, puristaa niin, että tekee mieli huutaa. Tekee mieli huutaa, etten enää jaksa. Olen vasta viidentoista enkä jaksa kantaa elämän painoa yksin harteillani. Toivon vaan, etten olisi yhtä tykyttävää avohaava, etten tuntisi näitä tunteita niin suurina ja musertavina. Haluaisin vain käpertyä peittojen sekaan ja nukkua niin kauan, että se musta möykky sydämen paikalla sulaisi. Haluaisin vain nukkua pahan olon pois ja herätä taas täynnä elämäniloa. 

Haluan olla se tyttö, joka kestää kaikki iskut eikä anna minkään tulla ihon alle. Joka ottaa vastaan kaiken mitä elämä antaa ja kohauttaa sitten harteita välinpitämättömästi, näyttää maailmalle keskisormea. Se tyttö, joka on raudanluja ja jaksaa hymyillä jatkuvasti. Haluan olla Emmi 15 vuotta, huoleton ja höyhenenkevyt, kaunis ja ehjä. Haluan, ettei peiliin katsominen tekisi enää kipeää, etten enää pitäisi itseäni niin mitättömänä. Haluaisin tuntea itseni kauniiksi, sellaiseksi että kelpaan. Haluaisin tuntea, että olen oikeasti ihan rakastettava - ei kaikki minua vihaa.

Pahinta masennuksessa on se, ettei oikeasti tiedä kuka on. Onko se hiljainen, omiin oloihinsa vetäytyvä tyttö? Vai se tyttö, jonka suusta pulppuaa puhetta ja jonka silmät nauraa lakkaamatta. Onko oikeasti laiska ja saamaton tai olisiko oikeasti ilman masennusta niin sotkuinen. Sitä on vain niin hukassa, ettei edes ite tiedä kuka oikeasti on, tai mitä oikeasti haluaa. Masennus pistää mielen niin matalalle, ettei siitä tummasta usvasta tunnu löytävän pois. Se kietoo sut syleilyyn ja siitä tulee niin tuttua, että et enää pian muista miltä tuntuu olla onnellinen. Tää sairaus muuttaa ihmistä, panee sut sanomaan asioita joita et ikinä ois kuvitellut sanovas. Loukkaat läheisiäs, koska oot ite niin hukassa. Yksinäisyys alkaa olla liian tuttua, koska ei vaan ole voimia nousta ja nähdä ihmisiä. Tuntuu, kuin sut ois nakattu keskelle valtamerta veneeseen, jossa ei ole airoja. Sä vaan ajelehdin siinä kivussa, ilman mitään pakotietä. On vaikeaa kuvailla sitä tunnetta, kun tuntuu, ettei ole mitään syytä nousta aamusin sängystä - kaikki on niin merkityksetöntä.

Oon niin kyllästynyt tuntemaan itseni täysin mitättömäksi, rumaksi. Vuosia kestäneen kieroutuneen ajattelun takia en usko siihen, että elämäni voisi olla koskaan hyvää ja täynnä onnellisuutta. Tuntuu, että mussa on valmistusvirhe, että olisin jotenkin epäkunnossa. Kun on itelleen tarpeeksi monta kertaa kertonut olevansa huono, siihen alkaa uskoa - siitä tulee ainoa totuus. Sitä on ruma, kelvoton, laiska, liian huono koulussa, ei tarpeeksi urheilullinen tai taiteellinen. Pitäisi osata kirjoittaa paremmin, keskustella kypsemmin ja osata olla hyödyksi. Oon eläny totena ne tunteet, että kaikki vihaavat mua, että olen täysin tarpeeton ihminen. Siksi on tehny mieli vaan eristäytyä kotiin, piiloon koko maailmaa. Ei elämän kuulu olla niin raskasta ja epämieluisaa, että tämän ikänen siitä väsyy. Ei 15-vuotias ole vielä maailmasta kokenut niin paljoa voidakseen sanoa, ettei halua olla osa sitä,  Ei kenenkään pitäisi tuntea niin, ettei kukaan koskaan tule rakastamaan itteään, tai miettiä onko omalla olemassaololla oikeasti mitään merkitystä kenellekkään. Ei kenenkään kuulu hyperventiloida paniikkikohtauksien takia, eikä kenenkään tule elää lääkkeiden turruttaessa ajatukset. Ei kenenkään tulisi elää masennuksen kanssa, mutta surullisen moni joutuu kamppailemaan sen sairauden kanssa.Yllätävän moni sunki lähipiiristä tappelee voittaaksen taistelun masennusta vastaan.

Maaliskuussa 2016 kävelin ulos nuorisopsykiatrian poliklinikalta ja pidättelin kyyneleitä. Mulle oltiin diagnosoitu  keskivaikea masennus. Sama testi josta vuosi aiemmin olin saanut 16 pistettä, näytti nyt 27 pistettä. Se oli isku vasten kasvoja, kuin leima otsassa - hullu. Toisaalta olin helpottunut, olooni löytyi syy, en ollutkaan vain laiska ja huono. Ensimmäistä kertaa minulle tuli oikeasti tunne, että haluan tästä olosta eroon. En kuitenkaan tiennyt miten yhtäkkiä voisin karkottaa mieleeni asettuneen mustuuden.

Kuukausi sitten minä sitten vain jotenkin räjähdin. En enää jaksanut sitä tunnetta sisälläni, joka nakersi elämänhaluani pala palalta olemattomiin. Sain elämäni kolmannen paniikkikohtauksen, joka oli lopulta kaikista kolmesta pahin. Olo oli jotenkin epätodellinen  - haukoin happea sängylläni kyynelten virratessa kasvoille, kun ambulanssijäbät käveli mun huoneeseen. Pelkäsin oikeesti, että olen lopullisesti sekoamassa. Silloin päätin, että paranen. Paranen, ihan sama mitä se veisi.

 Monelle tulee varmaan yllätyksenä, kuinka mun kaltanen hymyileväinen tyttö saattaaki olla masentunut. Se osoittaaki, että masennus saattaa tulle osaksi kenen tahansa elämää. Tää sairaus ei kainostele, se iskee ihan sama millaset lähtökohdat on. Se iskee ja tekee hyvästäkin elämästä rikkinäisen. Haluanki muistuttaa, että hymyn taakse saattaa kätkeytyä enemmän kuin osaa arvatakkaan. Aina ei kannata tyytyä vaan 'ihan hyvää' - vastaukseen kuulumisia tiedustellessa. Niiden padottujen ajatusten purkaminen voi olla viimenen pelastusrengas jollekulle.

Halusin kirjottaa tän tekstin, vaikka se teki kipeää. Vaikka moni kattoo mua tän jälkeen ihan eri silmin. Halusin ihmisten oppivan, ettei masennus oo mikään iso mörkö, josta ei saa ääneen puhua. Se koskettaa liiankin monia ihmisiä, joten siitä pitäis vaan puhua, puhua ja puhua. Se on samalla tavalla sairaus, kuin vaikkapa mulla oleva diabeteskin. Sitä ei tietoisesti valita, eikä sitä paranneta vain reipastumalla ja vitamiineja popsimalla. Masennus ei oo laiskuutta, se ihan oikeesti vetää sun energiat miinuksen puolelle niin, että kivatkin asiat on liian väsyttäviä. Ei kukaan kehota sellaista ihmistä reipastumaan ja kävelemään, jonka jalat on amputoitu. Masentuneen ajatukset on amputoitu, ne ei vaan käyttäydy niin kuin normaalisti. Todennäkösesti vain pahennat läheisesi oloa, jos kehotat häntä vain ottamaan itteään niskasta kiinni. 

Kiitos kaikille mun läheisille, jotka on jaksanu olla mun kanssa, vaikka mun elämä on ollu jo pitemmän aikaa kipuilua, kompastelua ja jalat polvia myöten sohjossa laahustamista. Teillä on ollu mulle aivan käsittämättömän suuri merkitys. Aina on ollu olkapää josta ottaa tukea, ihmisiä joiden kanssa nauraa, vaikkei edes tekis mieli hymyillä. Monilla ei näitä ole, joten oon aivan järettömän kiitollinen. Kiitos!♥ PS kommentteja on kiva saada ;-)