Liian olemassa

Olen luonut turvapaikkani pimeään,

             lohdun ulottumattomiin.

Siksi pelkään sitä valoa, joka

 niin armotta näyttää pölyiset

                     nurkat mielessäni.

Yritän selittää itselleni,

 että kaikki on hyvin.

Menneisyys ei voi enää tavoittaa minua,

      eikä se kaikki ehkä enää ikinä toistu.

Silti taas ahdistuksen kietoessa

        minua syleilyynsä pelkään,

        että tämä kaikki oli tässä.

Etten pääse siitä ikinä eroon ja

   se kaikki toistaa taas itseään.

Pelkään, etten jaksa käydä sitä

  läpi enää uudestaan.

Nyt on taas aika, kun en
halua muuta kuin tuhota itseni
Hukun jälleen niihin samoihin sanoihin,
eikä edes omat askeleeni tavoita minua.

Hiljaisuus pujottuu ympärilleni
väkivaltaisena.
Puristuu kurkun ympärille
lempeän päättäväisenä.
Kasvava tyhjyys leijailee
huoneessa piinaavana kehtolauluna.
Laulaa lohduttavia sanoja ikiunesta.

Elämä on pysähdyksissä,
mutta samalla se kiitää ohitseni.
En tavoita enää mitään tai ketään.

Haluan hautautua, unohtua,kadota.
Ei enää virheitä,
ei enää minua.

Ja ne sanoo, että joskus tää menee ohi.

Mutta ne ei taida tajuta sitä,

   ettei joskus riitä mulle.

Joskus on yhtä kuin ei koskaan.

Kun mikään ei tätä enää muuta.

Kun en osaa katsoa maailmaa

      auringon puolelta.

Kun pimeys on nyt syvempää,

                    kylmempää,

                      läpitunkematonta.

Luonnonvoimia uhmaten pelkkää

                 vastatuulta.

Seison juoksuhiekassa ja

 kuuntelen tarinoita elämästä.

         Siitä oikeasta elämästä,

             jota en tavoita.

Vajoan öihin ja

 haluan enää vain pimeyden,

   täydellisen tyhjyyden.

Siellä ei kukaan välitä

   liikaa tai liian vähän.

Välillä liian monta rajaa

kaiken ja tyhjyyden välillä.

Pimeys pitää lankoja käsissään.

Laskee raskaan painon harteilleni,

sotkee askeleeni.

Lasken sekunneista minuutteja,

tunneista päiviä.

Tämä ei lähde minusta.

Aina tässä,

liian olemassa.