05.02.2020

Välillä itken, koska
en osannutkaan suojella
     sinua kaikelta.
En pahoilta sanoilta,
kivulta tai maailman julmuudelta.

Kun en aina omien myrskyjeni
takia osannut olla läsnä,
kysyä, miten meni koulussa,
halannut oikeaan aikaan.

Kun en osannut vakuuttaa,
 ettei aina tarvitse olla kiltti
          tai täydellinen kaikessa.
Että välillä saa epäonnistua.

Kun en ole
 osannut sanoa sinulle,
kuinka tärkeä ja rakas olet.
En ainakaan niin, että uskoisit.

Välillä itken, koska
 mikään maailman sana,
lause tai teko ei voi ikinä
hyvittää sitä, että pelastit minut.

Kun mielikuva sinusta
sai minut pysymään
                       elossa,
eikä ole asiaa, jota en
tekisi takiasi.

Sisäänrakennettuna itsetuhoisuutena

 takerrun asioihin ja ihmisiin,

                   joita en voi saada.

Ja hukkaan taas asioita,

  joita en ole koskaan omistanut.

Se tulee aina,

 satuttaa uudestaan ja uudestaan.

 Tavalla, johon en ole

   osannut valmistautua.

Törmään umpikujiin keskusteluissa.

Puhun kaikesta muusta ja

 valehtelen totuuden aina

              vähän kauniimmaksi.

Minä selviän.

Hädin tuskin ja heikosti,

  mutta selviän silti.

Rikkinäiset ääriviivani satuttavat kaikkia,
 jotka uskaltautuvat lähelle.

Käperryn taas sänkyyni,
 kietoudun lakanoihin, keuhkot käpertyy kasaan.

Ota kiinni ja satuta mua
  tavalla, jolla en ole itseäni satuttanut.
Kosketa mua
  tavalla, jolla kukaan ei ole koskenut.

Mitä jos päästäisin otteen
 ja valuisin sinne,
   mihin mua on jo vuosia kutsuttu?

Hymyilen, nyökkään, 

enkä usko sanaakaan sun puheesta. 

Sä väität, että sulle voi tulla aina puhumaan, 

mutta uskallettuani kohtaan taas sen saman kylmyyden. 

Kelpaan sulle vaan, jos 

 ajattelen kanssasi samalla tavalla. 

  

Älä lupaa mulle mitään,  

koska aina ennenkin olen pettynyt. 

Älä lupaa mitään, 

koska olen jo tajunnut sen, 

 sä et ikinä muutu.  

  

Enkä ikinä ole se, 

joka halusit mun olevan. 

Enkä voi taaskaan pyytää apuasi, 

kun olen taas liian humalassa.