Piirileikkiä hulluuteni kanssa

 Juoksen hiljaisuuden varjoja pakoon,

  enkä löydä enää vastauksia.

Mitäänsanomatonta olemista, kun

   yhtäkkiä tunnenkin taas kaiken

 ja leikin ikuista piirileikkiä hulluuteni kanssa.

Ympäri mennään ja yhteen tullaan.

Itseni kanssa elämisen mahdottomuus,

 kun en taaskaan saa otetta mistään.

Ja yritän jälleen etsiä syytä,

   miksi enää jaksaisin.

   Miksi enää edes jatkaisin?

Sanon taas ihan sama kaikelle

 ja löydän uuden ulottuvuuden

   itseni vihaamiselle.

Turha ja samantekevä,

   eikä mikään ota sitä pois minusta.

Uskon hulluuteen enemmän

 kuin mihinkään ennen sitä.

Joskus tää loppuu.

  Mutta se joskus on 

     yhtä kuin minun loppuni.

Tässä tyhjässä pimeässä 

   on jotain ikuista.

Minussa samantekevyyttä,

 kun en vuosien harhailunkaan

      jälkeen löydä suuntaa.

Päivät kulkevat huomaamatta ohitse,

       maanantaista perjantaihin,

             perjantaista maanantaihin.

Kaikkien laskelmien mukaan minun

 pitäisi jo voida paremmin,

 mutta kaikki toistaa samaa kaavaa.

Yritän pysyä pinnalla, mutta

 aina vajoan vain syvemmälle.

Kuinka vaikeaa onkaan

  pysytellä elossa, kun pimeys 

   pitelee minusta tiukemmin kiinni,

     kuin kukaan on koskaan pitänyt.