En se ollut minä

Kadotin sen valon itsestäni.

Taistelen itseäni vastaan

                    ilmeettömänä.

Enkä minä ikinä voita.

Etsin peilipintoja ahdistukselleni.

Ajattelen ajattelemattomuuttani,

enkä enää näe valoa varjojen takaa.

Eksyn tyhjyyteeni ja

pelkään kohtaavani itseni.

Huudan tuntemattomalla äänellä

vieraalle itselleni,

                 turtuneena

Ja minä katosin, lakkasin olemasta.

 

Masennus otti minusta vallan, peitti minut alleen ja otti haltuunsa tunteeni, ajatukseni ja tekoni. Ja minä alistuin sen musertavaan syleilyyn ja kadotin itseni. "Tapa ittes, viillä, polta tupakalla ranteeseen. Satuta itseäsi, sillä olet sen ansainnut. Arvoton, mitätön." Ja minä uskoin masennuksen sanoja.

En se minä ollut, joka tutki netistä tapoja tappaa itsensä. En se minä ollut, joka tarkasti juna-aikatauluja, tutki tappavia lääkemääriä ja hirttosilmukan teko-ohjetta. En se ollut minä, jonka ostoskori täyttyi alkoholista ja partateristä. En se minä ollut, joka oli pettynyt itseensä, kun ei osannut viiltää itseään tarpeeksi syvälle, tarpeeksi vaarallisesti. En se ollut minä, joka nieli ilmeettömänä lääkkeitä alkoholin kanssa alas kurkusta, eikä se ollut minä, joka tunsi helpotusta siitä, että vihdoin saisin levätä rauhassa. En se ollut minä, joka sekavana meni aamuyöstä ovelle poliiseja ja ensihoitajia vastaan. En se minä ollut, joka makasi sairaalasängyssä suupielet lääkehiilestä mustana, sydänmonitorit rinnassa kiinni ja kanyyli käsivarressa.

En se minä ollut, joka käpertyi takaisin peiton alle, tuijotti seinää, eikä tuntenut mitään. En se minä ollut, joka oli liian tietoinen sydämen sykkeestä. Typerä sydän, lopeta jo se lyöminen. En se ollut minä, joka tahtoi kadota, kuolla, unohtaa, lakata tuntemasta, olla olematta. En se minä ollut, joka uskoi, että tekisin maailman kauniimmaksi vain sillä, ettei minusta jäisi mitään jäljelle. En se minä ollut, joka tunsi turhautumista ja vihaa itseään kohtaan ensimmäisen epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen. En minä ollut se, jonka keuhkoja painoi häpeä siitä, etten ollut onnistunut, enkä se ollut minä, joka teki taas vakaan päätöksen kuolla. En se ollut minä, joka tunsi rauhaa ja vapautta ajatellessa kuolemaa. En se ollut minä, joka makasi jälleen ambulanssin kyydissä turtana ja käsivarsi veressä. En se minä ollut, joka silmät tyhjinä toivoi elämän jo päättyvän.

Se oli masennus, joka laittoi minut käymään läpi kaiken tämän. Joka sai minut uskomaan, että olen turha, kelpaamaton, epäonnistunut. Se oli masennus, joka sai minut yrittämään itsemurhaa kaksi kertaa kahden viikon sisällä. Se oli masennus, joka kuiski, ettei minussa ole mitään hyvää ja tekisin kaikille palveluksen vain kuolemalla.

Mutta se oli minun suuni, joka nieli kaksi pulloa lääkehiiltä. Ne olivat minun käteni, jota lääkäri tikkasi päivystyksessä. Se oli minun kehoni, joka aamulla siirtyi psykiatrian päivystykseen ja siitä edelleen osastolle. Ne olivat minun kasvoni, jotka elivät seuraavat viikot ilmeettömänä ja tunteettomana. Ne olivat minun jalkani, jotka kantoivat minut joka aamu hakemaan aamulääkkeitä osaston lääkehuoneesta.

Se olin minä, joka taistelin. Minä, joka yritti opetella tuntemaan ja puhumaan 1,5 kuukauden aikana suljetun osaston seinien sisällä. Minä se olin, joka opetteli uusia keinoja hallita ahdistusta – minä, joka läheisten ja ammattilaisten kanssa yritin selvittää pääni sisällä valloillaan olevaa sekasotkua. Kuukauden jälkeen osastolta kotiutuksen jälkeen, se olen edelleen minä. Minä, joka voitti taas kerran yhden erän masennusta vastaan. Se olen minä, joka opettelee tanssimaan pääni sisäisten hirviöiden kanssa, joka opettelee rakastamaan itseään. 

Minä, joka olen edelleen tässä.

Minä, joka olen onnellinen, että olen edelleen tässä.