Päiväkirja vuosi 2021

 Haluan työntää kaikki pois läheltäni 

   - kertoa, ettei minusta kannata välittää.

En osaa toimia oikein ja sanon

   vääriä asioita väärään aikaan.

Kaikki tuntuu tyhjältä,

                    turhanpäiväiseltä.

Missään ei ole enää mitään järkeä.

Olen vieras, tuntematon itselleni.

Pelkään, ettei mikään tässä maailmassa

                        muuta ajatuksiani tai

                        poista tätä pimeyttä.

Vihaan itseäni, koska en tiedä

           onko enää mitään, mitä

                   elämältä haluaisin.

Koska en usko enää parantumiseen.

Koska en osaa muuttua, vaikka

              kuinka kovasti yrittäisin.

Vihaan, että olen 

         niin uupunut olemaan minä.

Haluaisin osata kokea vihaa sinua kohtaan.

Koska sinun takiasi epäilen jokaista ihmistä,

 tarkistan ulko-ovet kaksikymmentä kertaa illassa.

Näen painajaisia sinusta ja herään

                                öisin tärinääni.

Koska sinun takiasi en enää osaa

              nukkua yksin pimeässä,

     oma asunto tuntuu vankilalta.

Tunnen oloni tyhjäksi, enkä luota kehenkään.

Silti epäilen että tämä kaikki oli minun vikani.

 Että minä halusin sitä, enkä vain muista.

Sinun takiasi vihaan itseäni vieläkin enemmän.

En osaa sitoa sanoja yhteen ja

   odotan vain milloin havahdut ja

                           tajuat hulluuteni.

Ymmärrät rakastamiseni mahdottomuuden

                                ja pakenet luotani.

Yhtäkkiä en olekaan kuollut, tunteeton sisältä.

Tunnen kaiken ja vähän enemmänkin,

  enkä tiedä onko se enemmän

                vapauttavaa vai pelottavaa.

Huonoiten tulen itseni kanssa toimeen, kun

                            en koskaan saa otetta itsestäni.

Kun haluaisin vain juosta itseäni karkuun.

Kun menneisyyden varjot määrittävät

                  edelleen liikaa nykyistä minua.

Ja mietin, että ehkä elämä ei ole jokaista varten.

Musiikki kuulostaa kauniilta,

mahanpohjassa.

Laulan ja tanssin siivotessani,

hymyilen ja nauran.

Aamun noustessa elämä ottaa

kädestä sittenkin.

Kunpa voisin vain jäädä tähän.

Mutta pelko tulee

harmaina kuiskauksina:

entä jos vain vajoan taas?

Pelkään onnea, koska ei 

se ole ennenkään kestänyt.

Pelkään onnea, koska se tuntuu

 niin vieraalta,

minuun kuulumattomalta osalta.

En tiedä kuka olen

 ilman sitä kipua ja mustuutta.

Kun pitkään väärä on ollut oikeaa

ja oikea väärää.

Kun minä en osaa tätä

- oikeaa elämää.

Vihaan sitä, etten osaa olla niin kuin ennen,

                             niin kuin muut.

Sitä kuinka luulin, ettei kukaan voisi enää ikinä

 satuttaa minua niin kuin olen itse itseäni

                                satuttanut.

Mutta sinä tulit ja satutit,

       enemmän kuin kukaan ikinä.¨

Tulit ja veit turvallisuudentunteeni,

 sait pelkäämään jokaista uutta ihmistä.

Pelkäämään pimeää - ainoaa turvapaikkaani.

Esitän, ettei se kosketa minua niin vahvasti.

Mutta näen sinut kaupassa tuntemattomien

 ihmisten kasvoissa, tietynlaisissa farkuissa,

                                 ikäisissäsi miehissä.

Ahdistun ja itken iltaisin

 raastavaa, syvältä kumpuavaa pelkoa.

Yhtäkkiä kiinnitän huomion auringonlaskuihin,

 sisällä satunnaisesti läikähtävään lämpöön.

Halauksissa ympärille puristuviin käsivarsiin,

kauniisiin sanoihin.

Yhtäkkiä olenkin tietoinen itsestäni,

ympäristöstäni.

Kuulen kellon tasaisen tikityksen,

laminaatin narahdukset.

Olen sittenkin täss - olemassa.