Pimeys

Syön lääkkeitä,
etten enää tuntisi.
Ja tänään on se ilta,
kun en halua tuntea mitään,
mutta silti kaiken.
Tyhjyys vatsanpohjassa,
päässä, kaikkialla. 


Liikaa tarinoita jo siitä,
kuinka kaikki päättyy kyyneliin.
Sisälleni muodostunut valheiden kartta.

Yritän kääntää selkäni
sille ajatukselle, ettei
minusta ehkä tulekaan mitään.

Kun ikuisuus kestää

vain kuukausia

hiljaisuus puhuu puolestani.

Ja koko maailma pakkautuu taas

tähän yhteen huoneeseen.

Ei ole muuta kuin minä ja

                               kipuni.

Kompastelen varjoihini ja

saatan itseni harhaan. 

Kiusaan itseäni taas 

            niillä kysymyksillä.

Mihin tämä loppuu vai

        loppuuko koskaan?

Entä jos en riitä, osaa tai ansaitse?

Mikä pelastaa minut itseltäni?

Pelkään, etten ole tarpeeksi.
Ettei minussa ole niitä piirteitä,
joita tarvitaan elämään.
Ettei minussa ole mitään,
jota rakastaa.

Välillä pelkään taas,
että olen ihan liikaa. 
Liian hauras, herkkä
ja vaikea, liian paljon
kenenkään kestettäväksi.

Enkä ole ikinä sopiva,
vaikka yritän mukautua rooliini.
Olen väärä, vääränlainen,
               väärässä.

Tämä on kuitenkin 

henkilökohtainen helvettini.

Vain minä tiedän,

kuinka monesti olen toivonut kuolemaa,

autuasta tietämättömyyttä.

Vain minä olen laskenut ja

laastaroinut omat verta 

           tihuttavat haavani.

Vain minä olen maannut

yksin lattialla ja huutanut

        äänettömästi apua.

Vain minä olen opetellut

taistelemaan omassa 

   henkilökohtaisessa helvetissäni.

Sulkeudun omaan mieleeni,
enkä pysty suoriutumaan mistään.
Luovun ja luovutan,
romahdan aina kuten ennenkin.

Rakennan itseni taas tummiin huoneisiin
ja turhanpäiväisiin sanoihin.
Huudan huutamatta ja
hukun tähän tunteeseen.

Se sama pimeys ja toivottomuus
tavoittaa minut taas.
En pääse siitä eroon ikinä.