Pelastusköysi vai hirttosilmukka?

Haluan huutaa,
satuttaa itseääni.

                 Haluan innostua,
                  luottaa haparoiden.

Haluan sukeltaa,
hukkua suruuni.

                  Haluan tuntea,
                   taistella vastaan.

Haluan elää,
haluan kuolla.
Kumpaakin
yhtäaikaa.

Säröt heijastuu seinälle varjostani,

kun katoan pimeyteen keskipäivän valossa.

Kivun esiaste väreilee 

                 sisälläni.

Pelkään valoa, joka

armotta näyttää kaiken minussa

Illuusio toivosta,

kun ajottain voin hengittää vapaammin.

Ja sitten se kaikki alkaa taas.

                 



Täytän tyhjiön sisälläni
taas väärillä tavoilla:
alkoholin turruttavalla teholla,
                              tupakalla,
tuntemattomien miesten
   huomiolla ja kosketuksella.

Tasapaino on kadonnut kauan sitten
ja sisimmässä etsin uutta kipua,
                                  jota tuntea.

Vieraita käsiä ihollani,
tuntemattomia huulia huulillani,
kun yritän väkisin
  parantaa haavojani.

Eiliset toistavat itseään samalla.
kun tämä kaikki hautaa minut
                                 elävältä.

Pelastusköysi vai
hirttosilmukka?

En halua katsoa silmiin,

koska pelkään sinun näkevän 

suoraan lävitseni.

Luon itseni irralliseksi,

kun haluan tavata samalla kaikkia,

mutten siltikään ketään.

Lasitan kasvoni,

ettei kukaan enää näkisi

oikeaa minua.

Luulin itseäni vahvaksi,

mutta silti vajoan taas.

Miten voin taas kaatua, 
kun en alun alkaenkaan ollut jaloillani?
Teen hidasta itsemurhaa,
kun pimeys hirttää hiljalleen.

Olen täynnä tyhjyyttä, 
joka vuotaa saumoistani.
Katson kylmin silmin, joiden
taakse kätkeytyy liikaa lämpöä.

Tunnen valon ja varjon 
jo läpikotaisin.
Sekoan askeliini ja unohdan 
                               hengittää,
kun varjokuvat leikkii sisälläni.

Voisitko viedä mut kotiisi,

pitää hetken lähelläsi,

korjata minut edes hetkeksi?

Kosketa jokaista kipukohtaani,

kun annan sinulle itsestäni

juuri niitä palasia,

   joita tiedän sinun haluavan.

Huudanko turhaan,

kun en jaksa enää edes uskoa?

Äänettömällä taistelukentällä

jälleen olemattomana,

                  arvottomana.

Mitä lähemmäs tulet,

sitä kauemmaksi menen,

Olen kasvanut tähän 

mustuuteen, jossa 

ei ole tilaa muille.

Katso minua,
kuin olisin tässä.
Koske minua,
vältä mustinta kohtaa
minussa.

Auta minua, kun
haluan vain lakata olemasta
Kun en enää jaksa jatkaa.
Pidä kiinni, ennen kun
putoan ikuiseen mustuuteen.
Ota kiinni minusta niinä
iltoina, kun
kuolema ottaa valtansa.

Kosketa, kuiskaa,
anna syy jatkaa taas.