MASENNUKSELLE

Haluaisin kirjoittaa sen kaiken irti minusta,
 katsoa kaikkea itseäni satuttavaa suoraan silmiin.
En vain tiedä mihin kipu lakkaa
                                  ja mistä minä alan.
 Jokin minussa haluaa hiipua takaisin vanhaan.
Koti-ikävän lailla kaipaan synkkiä tunteita,
                              raastavaa kipua ja pelkoa.
Silloin tuntisin edes jotain.


Hymyilen, nauran ja puhun,
 mutta tunnen kuinka olennainen osa minua puuttuu.
Ajatukset ruuhkaantuvat mielessäni,
eikä lauseet löydä oikeaa paikkaansa.

Silmänräpäyksessä
näen kivun kasvot peilistä.
Minä olen kipu,
kipu on minä.

Tuntematon olotila,

tunnistamaton virhe.

            Enkä vieläkään osaa olla mitään

Häpeällisenä vajoan

yön tummien tunteiden syliin.

Peittelen virheitäni naurulla,

       valehtelen kaiken kauniiksi.

Valottomat, mustat yöt

taas kutsumatta kylässä.

Kompastelen riittämättömyyteeni,

vaikka kaiken pitäisi olla jo hyvin,

Toivon, etten olisi minä. 

Etten olisi kukaan tai mikään.

MASENNUKSELLE:
                                     
Olen itkenyt,
panikoinut,
huutanut ja
rukoillut.
Olen lääkinnyt,
yrittänyt tappaa sinut.


Sinun huutaessa kovaa                                    
mielessäni
 nielin 15 000                                        
 milligrammaa
 valkeita pillereitä.

Kello kolme aamuyöstä
  poliisit ulko-ovella, 

  kädet veressä ja
lääkehiilen kitkerä maku                                                            kurkussa.

               
Silti olet siinä edelleen
kietomassa syleilyyn.
Etkä vieläkään ole
              tyytyväinen.

Päästäisitkö jo otteestasi?

Älä usko minuun, koska minun

rakastaminen on hyödytöntä.

Et ansaitse kaikkea tätä, kun

palaan aina vanhoihin tapoihin.

Kun ajatus kuolemasta palaa

luokseni aina uudestaan.

Kaipaan kosketusta,

mutten halua ketään lähelle.

Silitä tai satuta minua niin,

että tunnen taas eläväni