.

En ole saanut pitkiin aikoihin kiinni sanoista, ajatuksista tai tunteista. Päässäni on sekasotkua, jota en ole osannut selvittää. Ajatukset pyörivät kehää, aiheuttaen painavan tunteen rintakehän päälle. Ajattelen lakkaamatta samoja asioita, mutten pääse mihinkään lopputulokseen. Olen yrittänyt kirjoittaa sen kaiken irti minusta, mutta en osaa löytää oikeita sanoja sille mitä tunnen tai luulen tuntevani.

Huomaan yllättäen, että ahdistus on tullut taas vierailulle. Se ei tullut pikaiselle visiitille, vaan on asettunut kunnolla taloksi mieleeni. En osaa pyytää sitä lähtemään, vaan alistun sen äärettömän painon alle. Se syleilee minua, on iloinen jälleennäkemisestä ja vangitsee minut. Päivisin pidän itseni kiireisenä, mutta joka ilta se muistuttaa avuliaasti omasta olemassaolosta. Ahdistus puristaa kyntensä niin syvälle sydämeeni, että sen kivun voi tuntea. Täyttää ilman sankalla sumulla ja kuljettaa ajatukset pelottaviin ja kipeisiin asioihin. Jouduin taas monen kuukauden jälkeen kääntämään peilin seinää päin, kun en kestänyt katsoa itseäni.


Makaan peiton alla ja tuijotan mustuuteen. On taas viikonloppu ja olen taas yksin. Miksei kukaan soita ja kysy tulenko mukaan? Pienen hetken tuntuu, kuin seinät kaatuisivat päälle ja minä käperryn tiiviimmin peiton suojaavaan syleilyyn. Olen lopen uupunut, mutta en kykene saamaan otetta unen repaleisesta reunasta. Yksinäisyys täyttää jokaisen solun kehostani ja saa minut haukkomaan happea yksin yön pimeydessä samalla, kun muut ovat pitämässä hauskaa ystäviensä kanssa. Hylkiö ja hylätty, kelpaamaton. Viallinen ja vääränlainen. Vaikka en ole mitään, minussa on silti liikaa käsiteltävää. Miksi en osaa olla, miksi en ole ikinä tarpeeksi? Miksei kukaan soita ja kysy tulenko mukaan?