Näetkö edes minua, kun katsot?

Tänään kaikki tuntuu liian suurelta,
               raastaa osaksi pimeää.
Musta arvottomuus rinnassa
muistuttaa tyhjyydestä.

                Olen pöly laatikoston päällä,
           häivähdys pimeästä.
           Yksin maailmanpyörässä,
                      aina askeleen jäljessä.
Ja hulluuteen asti kaipaan sitä,
 mikä jäi elämättä.

Kuinka sivuttaa tyhjyys,

                          peilikirkas kipu?

Huokausten täyttämä ilma

    tunkeutuu ovien raoista 

        ajan riippuessa raskaana peittona,

                                     väistymättä.

Peilissä ihmisen puolikas,

  silmissä hiipuva varjo.

Pimeää haparoiden

             tyhjyyteen.

Katseet syttyvät valon vivahteiksi,

osaksi naamioituneiden 

tunteiden piirileikkiä.

Sanat pakenevat olemattomiin

tutkiessani varjojeni maailmaa.

Puhun äänellä, jota et kuule.

Mutta älä sinä minua.

Älä minusta huoli.

Sanat kaikuvat tyhjyyttä, kun

löydän ja hukkaan itseni

kaksitoista ja puoli kertaa

vuorokaudessa.

Ja joskus vain hukkaan.

Tahdon pois, kun

en osaa olla.

Kun mikään,

missään

ei riitä enää.

Syyllisyyden ja häpeän painaessa 

   minua yhä enemmän kasaan,

                       katoan eilisiin,

                       enkä enää yllä toisenlaisiin totuuksiin.

Lakkasin taas olemasta, 

koska minä en ole itselleni mitään.

Aika on uppoutunut sumuun,

kun yksinäisyys takertuu liian kovaa kiinni.

Ainako jään vajavaiseksi?

Kuljin kohti,

vaikka sinuun oli liian pitkä matka.

Ja kun päästit irti minusta,

tipuin, enkä saanut enää mistään kiinni.

Pimeä saapui jälkeesi.

Näyttäytyy nyt

iholla painavina muistoina,

riittämättömyyden ja häpeän

tiiviinä peittona ympärilläni.

Olen paikalla, mutten edelleenkään läsnä.

Näetkö edes minua,

kun katsot?