Koska tänään mä uskon ja luotan

Lokakuu 2017

Viikkoja ja taas viikkoja olen yrittänyt solmia sanoja yhteen. Yrittänyt tarpeeksi kauniisti kuvata sisälläni vallitsevaa mustuutta. Mutta ei. En mä osaa kertoa kauniisti siitä kaikesta synkkyydestä, joka on viimeiset viikot kietonut käsiä mun ympärille. Ja sit mä aloin miettimään. Miksi mun pitäisi osata kirjoittaa kauniisti jostain niin rumasta. Kun kymmenien kilojen paino tuntuu laskeutuneen sun rintakehän päälle, hengittäminen on vaikeaa ja kykenet ajattelemaan vain sitä, kuinka paljon vihaat itseäsi - siinä ei ole mitään kaunista.

Roikut elämässä kiinni. Joskus kaksin käsin, joskus vain sormen varassa. Toivot, että tippuisit, koska se oli helpompaa. Olisi helpottavaa, jos sun ei tarvisi enää käyttää yhtään voimia pelkkään roikkumiseen. Mutta ei, sä et putoa, mutta et pääse ylöskään. Katsot kuinka elämä viilettää ohi sun jumittaessa välitilassa. Tuntuu, että tukehdut, kuihdut, muserrut, mutta silti et kuole.

Se tulee hyökyaaltoina, jumittuneena katseena, palana kurkussa. Se hiipii hiljaa ja kuiskailee kauniisti kuolemasta. Epätoivona ja pelkona nousta aamulla kohtaamaan uusi kivulias päivä. Kyvyttömyytenä itkeä, vaikka sattuu. Pimeytenä, joka hukuttaa alleen ja painona, joka musertaa kasaan. Se on pelkoa seistä omilla jaloillaan, pelkoa olla onnellinen. Se on koti-ikävää paikkaan, jolle ei osaa piirtää ääriviivoja. Kunhan vain pääsisi pois, saisi levähtää edes päivän niiltä ajatuksilta. Halua antaa omat tunteet, ajatukset ja velvollisuudet jonkun toisen kannettavaksi. Masennus laittaa sut tuhoamaan itsesi pieni pala kerrallaan.

Sisälle humahtaa tyhjyyden tunne, turta olo valtaa koko kehon. Millään ei ole enää mitään merkitystä, ympärillä on vain toivottomuuden harmaata usvaa. Ei tekisi mieli puhua, syödä tai hengittää. Se tunne on niin ylitsevuotava, ettei sen sumuverhon takaa kykene näkemään. Se saa käpertymään itseensä, kuihtumaan ja tuntemaan, ettei sieltä löydä ulospääsyä. Se syöttää ajatuksia omasta vääränlaisuudesta ja rumuudesta. Saa sut uskomaan, ettei sussa oo enää pienintäkään osaa, joka olisi hyvä ja tarpeeksi. Ruma, läski, tyhmä, kelvoton, arvoton.

Ahdistaa niin, että hengittäminen on vaikeaa. Oleminen on liian kivuliasta, mutta ei tunnu  miltään, kun vapautan varjon sisältäni terän avulla. Kaikkialla on vain mustaa, ei ole enää mitään syytä yrittää. Päivästä toiseen taistelen samoja tunteita, samoja ajatuksia vastaan. Ajatuksia, jotka ovat totta vain minulle itselleni. Muu kuin sängyssä makaaminen tuntuu ylivoimaisen raskaalta ja joskus pelkkä sängyssä makaaminenkin tuntuu liian isolta. Tuntuu, ettei riitä mihinkään. Että on menettänyt yhteyden itseensä ja tunteisiinsa. Aivot ovat jumissa, ajatukset solmussa ja kaikki sumun peitossa. Ihan kuin olisi koko ajan unessa, vaikka olisikin hereillä. Minuus katoaa. En tiedä kuka olen tai kuka haluaisin olla. Tiedän vain, ettei tämä ole se, joka haluan olla. Tuntuu kuin oman nimen perään voisi liittää vielä: (yhtäkuin masennus). Jäljellä on tyhjä kuori ja koko keho on täynnä masennusta. Masennuksen muodostamia ajatuksia, tekoja ja tunteita.

Tuntuu, ettei masennus tällä kertaa vain istu olkapäälläni. Se on tunkeutunut sisälleni ja täyttänyt joka solun. Minä olen masennus, olen se hirviö, joka tuhoaa itsensä. En osaa käsitellä niitä ajatuksia sisälläni, en osaa käsitellä itseäni. Olen menettänyt otteen itseeni. Oikeastaan en ole varma onko minua edes enää. Kuin sanomani sanat ja tekemäni teot eivät olisi ollenkaan minun.

Huhtikuu 2018

Tällä hetkellä en ole varma oikein mistään. Tuntuu, että kaikki tapahtuu rytinällä, enkä oikein pysy mukana. Yhdestä asiasta olen kuitenkin täysin varma - mä voin tällä hetkellä paremmin kuin moniin vuosiin. Voin sanoa, että nyt minä elän. Elän, enkä vain selviydy.

Mun elämässä on tapahtunut muutaman kuukauden sisällä suuria asioita. Tammikuussa päätin, etten enää halua jatkaa osastojaksoa. Koin, että mulla oli jo tarpeeksi voimia selvitä kotona. Opettelin pienin askelin taas elämään. Tammikuussa aloin myös seurustelemaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Helmikuussa aloin käydä taas salilla ja löysin ilon kipeistä lihaksista sekä selkää pitkin valuvasta hikivanasta. Opin näkemään kauneuden yksinkertaisissa asioissa. Näen kauneutta asioissa, joita en muutama kuukausi sitten edes jaksanut huomioida. Tuntuu, että ympärillä olevat värit näyttäytyisivät mulle nyt kirkkaampina. Ihan kuin sumuverho ois poistettu mun kasvoilta. Nyt huhtikuussa mulla ois vielä paluu kouluun viimeiselle jaksolle.  Mulla on nyt osaamista ja halua nähdä mulla tulevaisuus.

 Tein uutenavuotena lupauksen itselleni, että aina kun mulla on paha olla ja ahdistus tulee vierailulle, niin en jää yksin asian kanssa. Oon erityisen kiitollinen mun läheisimmille ystäville ja poikaystävälle, joille voi soittaa silloinki, kun tuntuu, että paniikkikohtaus on tekemässä tuloaan. Mua havitteleva masennuksen varjo on saatu aina karkoitettua yhteisvoimin. Oon hiljalleen oppinut luottamaan muihin ihmisiin ja muhun itseeni. 

Masennuksen varjo ei ole enää mun sisällä, ei edes mun päällä. Se tulee pari askelta jäljessä. Joinakin päivinä se saa otteen mun olkapäästä ja yrittää itsepäisesti saada mut takaisin sen syleilyyn. Se pitää musta hetken kiinni, mutta sitten mä taas ravistan sen kintereiltäni. Mulla on edelleen hakusessa se, kuka minä olen tai mitä minä haluan. Kuitenkaan ne omat ääriviivat eivät ole enää niin häilyviä. 

Minä selviydyn, koska tänään mä uskon ja luotan.