Minä elän nyt

Kaikki tai ei mitään.
Kurotan lasiseinien lävitse,
miten lähelle päästinkään.
Ja minä
käännän selkäni ahdistukselle

Kävin syvällä,
näin valon ja tässä olen.
Ja tähän nyt jään.
Minuun ei satu enää.
Minä elän nyt.

Käsittele hellästi,

kiinni pidä lujasti.

Kosketa koskematta,

tee mut näkyväksi.

Ole syli pimeyden keskellä

ja rakasta, kun sydän 

takoo lainattuja tahteja.

Ja kai kuulet, kun pyydän;

silitä paha pois.

Vuosia elin ahdistukselle, kuolemalle.
Juurettomana.
Liian valmiina lähtemään,
                             katoamaan,
                                  haihtumaan.
Valottomassa hiljaisuudessa,
äänettömässä pimeydessä.
En tuntenut itseäni itsessäni
mun tahtoessa olla ilmaa vaan.

Mutta hei, näethän
kuinka valo koskettaa nyt minuakin.

Ahdistus hiipii iholla,

livahtaa lapaluiden takaa sydämeen.

Kaivaa kyntensä selkärankaan,

naarmuttaa sisintä.

Satuttaa.

Pimeys vaanii nurkassa,

painaa tähtipölyksi lattialle.

Mustuus hiipien seuraa,

musertaa minun anoessa

sylissäpitäjää.

Noidankehässä,

elämättömässä elämässä,

vääränlaisena.

Itseäni vastaan taistelin, sodin.

Olisin parempi jos vain osaisin.

Ja jos vain osaisin, uskaltaisin.

Ajatusten takana, siellä

minne sanat eivät yletä.

Siellä on pimeää,

                   yksinäistä.

Siellä on käännettyjä ja

        sulkeutuneita katseita,

kipupisteitä.

Pudonnut, uponnut,

hajonnut pohjalle ja sen alapuolelle.

Kuitenkin yöt laulavat 

          lupauksien äänillä 

          mun hiipiessä pois pimeästä

          maailmastani.