Tanssia elämän ja kuoleman kanssa. 

Kummalle luvan annan,

kummalle käteni ojennan,

kummalle viimeisen tanssini lahjoitan?

Vai voinko vasemman käden kuolemalle lahjoittaa, ikiuneen kurottaa

samalla oikean käden hivellessä elämää? 

Lasken tyhjiä päiviä

varjojen täyttäessä hiljaisuuden. 

Hukuttaudutaan yhdessä pimeään,

yön lipuessa hämärään. 

Elämää

lasiheijastuksissa, uniharhoissa. 

Enkä edes tiennyt kuka olen,

mikä tästä kaikesta on minua. 

Sanat viipyilivät huulilla

sanomatta sanaakaan. 

Tiedän selviytyväni, mutta

en tiedä haluanko enää. 

Tuntiessani hahmotonta häpeää

olen yrittänyt piirtää ääriviivojani. 

Hymy varjostaa surun

ajan kirittäessä askeliaan. 

Murenemassa kuoren alla,

elossa elämättä. 

Irrallisissa hetkissä

elän liian monen maailman ja ajan välissä.  

Arpiset mielentilat varjona 

huoneen nurkassa, 

häilyvänä usvana silmien takana. 

Ja sitten oli syksy. 

Osasto, kaipuu ja eksynyt minä. 

Aika limittyi,

laskostui kerroksiin. 

Minuutit, tunnit

valuen tukahduttivat. 

Kaiken keskellä

rikkoutunut saa olla yksin

liian väärissä vaatteissa,

 liian väärässä maailmassa. 

Koska sellainen minä olen;

rikkinäinen,

sekava ja sotkuinen

Irrallaan elämästä. 

Olen työntänyt surun syvemmälle,

pohjattomaksi. 

Istuttanut itseeni hämärää

mun haihtuessa olemattomiin. 

Hukuttaudun sanoihin,

katseisiin ja kosketuksiin. 

Kunpa olisit taas siinä. 

Nauramassa valon säteitä minun kävellessä pimeään.