Kadoksissa niin pitkään.

etten enää itse muista 

                 miten olla.

Mutta avullasi
       ymmärrän ja jaksan.

Haluaisin selittää sinulle,
etteivät ne lopu,
            vaikka kuinka kovaa halaisit,
                  vaikka kuinka aidosti välittäisit.
Mun ajatukset rikkoo mut silti.

Raivoavan maailman lyödessä
vasten yritän keksiä
     meille uusia sanoja,
          luoda toisia totuuksia
                            joihin uskoa.

Kenet yö halvaannuttaa,

kenet ristiinnaulitsee häivähdys?

Kenet tyhjyyden paino hukuttaa?

Purevan tuulen lapset

joilla on 

polttavaa huutoa sydämessä.

Ne jotka

surun väreillä maalaavat hiljaisuutta,

kun ei maailmassa ole paikkaa

johon paeta.

Horisontti heijastaa

ikävän sanoja, kun 

puheesi hukkuu sydämeni

sykkeeseen. 

Sinä naurat ja

minä nauran mukanasi.

Nauran, kunnes

illalla kyyneleet hukuttavat.

Siivet kantavat unten ylle.

Vajoan, nousen, vajoan taas.

Liian tyhjä tai liian täynnä.

Enkä enää tiedä mitä sanoa

hukkuessani itseinhon alle

Mieli hämäriä haamuja täynnä, 

enkä silti ole vielä oppinut mitään.

Vain sen, että eniten on pelättävä

itseään.

Pitäisikö jo lohduttautua?

Uskoa niitä jotka sanovat

toivoa olevan vielä.

Pimeyden läpäisemä

aika putoaa pisaroina päälleni.

Puhutaan sydämellä kuulemisesta

hämärän salaisessa sylissä,

kun pelon harmaa muuri kasvaa katseisiin. 

Tuhriutuneiden kasvojen maailmassa

ripustin kyyneleeni kuivumaan

tyhjien haaveiden palaset 

käsissäni

Pysähtynyt ja tyhjentynyt.

Epävarmuuden tukemana

painottomassa läsnäolossa.

Kuinka helppo on suruunsa hukkua

sen kuiskatessa: 

tule mennään.