.

Mihin kaikki loppuu,

mihin sortuu?

Kääntyy auringosta sateeseen,

valosta hämärään,

rakkaudesta vihaan.

                       Vajoan,

                           vajoan,

                               vajoan.

Luodessani omat pelkotilani,

unohdin sydämeni jonnekin.

Hämärä pyyhkii ääriviivat,

                   enkä enää näe.

Totuutta ei ole olemassa,

kun jokaisen sanan taakse

  kätkeytyy toinen totuus.

Olen liikaa,

                     mutta en ikinä tarpeeksi.

Leikin olemattomuutta,

kun tyhjä ahdistus

             laskeutuu harteilleni.

Haavat aukee taas,

mutta pohjalta nousen

nähdäkseni uuden huomisen.

Uskon luottamuksen sokaisemana

onnellisempaan huomiseen

illan hämärän viipyessä

ylläni.

Rauha nosti kultareunaisia siipiään

hämärän kietoessa meitä syleilyynsä.

Korkeammalle, korkeammalle!

Eikä koskaan pudota.

Toivon, että hymyilet takaisin,

kun sydämeni on melkein

 jo unohtanut auringon.

Kun pyydän etten olisi 

läpinäkyvää.

Kun pyydän etten joutuisi

taas putoamaan.

Haluaisin juosta maailman

 reunalle sun kanssa,

nauraa sydämen kyllyydestä,

horjahtaa.

Eikä silti koskaan pudota.

Piilotin sen ahdistuksen vuoraamaan hämärään.

             Ulkopuolelle sulkevat ringit,

                                       valon pelko,

                                     häpeän paino.

Enkä koskaan ollut perillä,

                   kun unohdin taas pelätä pimeää.

Haparoivia yrityksiä olla tarpeeksi.

                      Minä olen yksinäiyys,

                      sammuneet unelmat,

                      loppumaton uupumus.

Milloin tämä putoamisen tunne lakkaa?

Unohdin sen

mistä ottaa kiinni,

kun niin vaivatta ja usein

katoan itseltäni.

Tunnustellen kosketan pimeää.

Eikä se pimeä enää katoa

kattolampun syttyessä.