suruni laskisit

Liuimme rauhan ja onnen
maailmaan.
Katsomista pintojen lävitse,
                   oikeiden sävyjen luomista,
                   muistoiksi hajoamista,

Sinun kanssasi,

silloin oli aika, kun
mielessäni ei ollut 
kuolemaa.

Pyydän ihmistä, joka
valon tuo, kun pelkkä
aurinko ei riitä.
Jonka pisamasta pisamaan
voisin piirtää valtateitä.

Heräsin ja

taivaalla paistoi

eri aurinko.

Pilvet putosivat

väärään suuntaan

kylässä kutsumatta,

velloo kylkiluiden takana,

kuristavana otteena kurkussa,

tukehduttaa.

kunpa löytäisin uuden tasapainon

Haluan haihtua olemattomiin
pelätessäni kadottavani ne,
joista löydän syyn
hengittää huomiseen.

Kenelle kertoisin,
kenelle purkaisin, kun
en tunne itseänikään.
Kun en osaa edes
itse ymmärtää.

On pelottavaa katsoa itseään suoraan,

          ilman kiertelyä.

Mitä silloin näkisin?

Tukahdettuja tunteita,

kivuliaita menneisyyden haamuja,

rosoja mielessäni?

Totuuden, että 

vain unessa voin

itkeä onnesta?

Se oli siinä.

Läsnä tukehduttavien värien

huoneessa.

Antoi pienen palan toivoa,

 vieden sen lopulta ilkkuen

sormieni välistä.

Se oli jossain ulottumattomissa

Ehkä huomenna opin olemaan

pelkäämättä elämää.

Hymyilin, kunnes tajusin

surusta tummuneen katseen,

tummat varjot silmieni alla.

Hymyilin, kunnes tajusin,

kuinka mahdottoman uuvuttavaa

on vihata itseään sillä tavalla.

En muista kuka olin,

en tiedä kuka olen

Voitko määritellä minut?

piirtää ääriviivat vahvemmin?

Sata päivää kulkee ohitse

jälkiä jättämättä.

Yksinäisyyden mielikuvitus

maalailee varjojaan.

Iso ristikko,

josta viedään sanoja 

kolme kertaa päivässä.

Upotan kyyneleet 

mieleni mereen

huuhdon sen tummanpuhuviin

aaltoihin.

Odottaen matkaani kiertoradalle,

 kun helpompi on luovuttaa kuin

              yrittää yhä uudelleen.

Suruistani keskeneräinen,

palasista en edes puoleksi

kokonainen.

Haluaisin koota pala

palalta paremmin paremmiksi.

Samalla toinen rinnallani 

kulkiessa.

Osaisipa jokainen olla

ihminen ihmiselle,

muistaa, että

tämä maailma on 

yhteinen.

Kaivaten kaunista onnea

sukelsin syvälle.

Herätän itseni uudestaan

aamuisin 

etsimään, joko tänään

löytäisin mahdollisuuteni.

Minulla on päämäärä,

mutta tie on poikki,

sillat romahtaneet ja

kiertotiet tulvan vallassa.

suljettuna lukittuun elämään,

                lasittuneeseen katseeseen.

Hetken minä hymyilin,

että näkisit hetkeni, suruni laskisit.

Ajatuksissa auki tuhat ja yksi kanavaa.

Väritin sinusta kuvan.

Pehmeillä väreillä,

 tarkasti ääriviivojen sisältä.

Ettei meihin tulisi lommoja

             ei edes naarmuja.

Väritin sinusta kuvan,

 ettet luotani pakenisi.

Kiljuen ilman ääntä,

pyörien kehää mielessäni.

maalasin kuvan itsestäni.

Mustalla hahmon täytin,

sydämen kohdalle ammottavia

aukkoja.

Maalasin itsestäni kuvan,

 pelkällä mustalla suttasin,

 etten muistaisi itseäni.

Seilaan tuuliajolla,

tanssin tähtiä kohti.

Tuuli hyräilee

särkynyttä melodiaa.

Loksahduksia,

sanojen takana

olevia totuuksia.

Siksi kompastelen.

Epäilen, etten enää 

osaa pitää naurusta kiinni.

Huomaan hengittäväni

taas sillä väärällä tavalla.

Estän itseäni olemasta.

Ravista minut hereille,

takaisin elämään.

Anna minun nauraa,

hengittää.

Opeta minua pysymään pinnalla,

 kun unohdan miten kellutaan.

Nosta mut,

kanna ja suojele.

Kadotaan yhdessä,

ilman ajan käsitettä,

ilman valoa.