ja mua hymyilyttää

Jokin napsautti valot takaisin elämääni. Onnellisuus tuntuu kumpuavan jokaisesta kehon sopukasta, musiikki kuulostaa erityisen ihanalta ja kehon tekisi mieli tanssia. Musta tuntuu, ettei masennus paina sisintäni kokoon ihan jatkuvasti. En kuolekaan hiljalleen ajatellessani elämää. Olen maistanut ilmassa elämän ja auringon. Ei elämä ole aina pelkkää suunnitelmaa ja toteutumista. Siihen kuuluu kysymysmerkkejä ja yllätyksiä. Vaikka murehtisin koko maailman murheet, ne eivät siitä vähene.




Peilistä katsovat silmät

eivät kuulu kenellekään.
Toiveet korkealla
katoavat aamun tieltä

Ilman uskoa ja toivoa
voi elää pettymättä.

Joskus pelkään,
että ehkä se kaikki
oli tässä.
Että ehkä tunnottomuus
on tullut jäädäkseen.

Ja minä hiljenen
  uuteen eiliseen.

Ei minusta olekaan katoamaan, sillä haluan oppia rakastamaan elämää.
Sisällä uusi hehku, onni omasta hymystä. Kohta on kesäkuu. Linnut törmäävät ikkunaan vain jatkaakseen lentoaan. Aurinko paistaa sydämeen, ja mua hymyilyttää. Mä en ole kertaakaan epäonnistunut, vain löytänyt tuhansia vääriä tapoja tehdä asioita.

Oon löytäny mun elämään ihmisiä, jotka saa mut hymyilemään ja nauramaan niinä hetkinä, kun en edes usko onnellisuuteen. Olen alkanut taas laulaa, käynyt itkemättä suihkussa, ollut onnellinen ilman syytä. Olen tajunnut, että olen paljon enemmän. Olen enemmän kuin arpeni, enemmän kuin synkät ajatukseni. On mahdollisuus selviytyä ja olemassa on niin paljon enemmän kuin tämä. Olen oppinut hyväksymään keskeneräisyyteni.

Ajassa kaikki nurinkurin,

kellot kääntyvät väärään suuntaan.

Mussa säteilee elämä.

Haluan olla lähellä,

                 lähempänä,

                     elossa.

Aina vain enemmän meillä on

               mitä odottaa.

Vielä omien maailmanloppujeni

jälkeen minussa on jotain,

joka jaksaa taistella.

Vielä surun jälkeen minussa

on loputonta voimaa.

Entä jos mua ei enää viiden vuoden päästä pelota? Entä jos saan vietyä itseni tän kaiken läpi selkä suorassa ja hymy huulilla? Osaan olla häpeämättä, selittelemättä? Entä jos viiden vuoden päästä osaan olla juoksematta itseäni karkuun? Jos löydän sen paikan, jossa mikään ei ole enää pakko? Silloin tämä kaikki on ollut sen arvoista.

Mua väsyttää. Väsyttää jo ennen kuin herään unesta. Mutta silti tykkään ihan hirveästi tästä kaikesta. Kasvoja hivelevistä auringonsäteistä, puiden vihreämmästä ulkoasusta, maailmasta. Ovenraosta kurkistavasta onnesta, tiedosta, että minä ihan oikeasti kykenen. Tunteesta, että vielä huomisenkin jälkeen jaksan uskoa.

Puhut mieleeni

kysymysmerkkejä.

Yksi katse

riitti illan mittaiseen

hymyyn.

Halaa,

 halaa huomiseen.

Nostit mieleni takaisin,

sait uskomaan itseeni.

Tänään onnellisuus oli kuolematon.