Välillä astun omille kantapäilleni.

Kerro mulle jotain rauhoittavaa.
Jotain, joka karkottaisi möröt, 
sulattaisi mustan möykyn sydämestäni.
Kerro mulle jotain rauhoittavaa,
sano ettei ne vie mua enää

Yhtäkkiä sisälleni humahti tyhjyys, jonka joukossa oli ripaus ahdistusta. Jäin tuijottamaan kahvikuppiani, unohdin mitä olin juuri tekemässä. Kuulokkeista pauhaava musiikki väistyi sivuun, se kuului kuin sumuverhon takaa. Silmäluomia alkoi painaa, mieli olisi halunnut olla nukkumassa. Havahduttuani kahvi oli jo kerennyt jäähtyä ja ilta pimentyä. Illalla itketti, mutta kyyneleet olivat päättäneet jäädä sisälleni. 

Avasin uuden luvun elämästäni, 

omasta tarinastani.

 Menin eteenpäin,

 mutta yhtäkkiä jäin junnaamaan paikalleen. 

Sama sivu, sama rivi,

sama lause, sama sana.

Päätösmerkki jää tulematta,

en saavuta seuraavaa sanaa, 

seuraavaa lausetta,riviä 

tai sivua.

En tiedä mihin tarttuisin. Mikä on se juttu, joka toisi jaksamista ja iloa? Jollain hullulla tavalla pelkään tarttua kiinni yhtää mistään tai kenestäkään. Illalla mietin valmiiksi syyn nousta sängystä. Aamukahvi, koiran antamat pusut, psykologian kurssi, läheisten hymy, hyvä kirja. Kävisinkö aamulla lenkillä, kirjoittaisinko paikallaan junnaavaa kirjaa? Toisinaan tuntuu, ettei nuo asiat riitä syyksi. Kai minä voisin vain pysyä sängyssäni ja yrittää olla tuntematta? Miksi minulle on annettu niin suuri kyky tuntea? En jaksa kantaa niitä kaikkia tunteita yksin. 

Kävelen kadulla, kauppakeskuksessa, kaupungilla. Katse on painunut kuluneisiin kengän kärkiin. Huivin suojista vilkuilen salaa vastaan käveleviä ihmisiä, näen paljon kauniita ihmisiä. Kauniita kasvoja, silmiä, hymyjä, neniä, vaatteita ja olemuksia. Salaa toivon, että joku kiinnittäisi huomionsa minuun, ajattelisi että olen kaunis. Pitäisi minua tutustumisen arvoisena ihmisenä. Salaa etsin hyväksyntää ja rakkautta muiden ihmisten katseista, sillä en osaa rakastaa tai hyväksyä itse itseäni. 

Halaa mua lujaa, mutta älä koske. 
Rakasta, mutta älä välitä liikaa. 
Ole siinä, mutta mene pois.
 Älä huolehdi minusta, mutta voitko silti välittää? 
Välitä, mutta älä, en ansaitse sitä. 
Silitä arpiani, mutta älä, koska ne ovat oksettavia, hävettäviä. Huuda, laula, kuiskaa että olen tarpeeksi, 
mutta älä, koska en usko sinua.
 Halaa mua kovempaa, mutta älä tule lähelle. 

Välillä sydän tuntuu pysähtyneen, välillä se lyö ylimääräisiä lyöntejä, se muljahtaa ja päättää ottaa oman pikku spurtin. Välillä hengittäminen on vaikeaa, se ei suostu kulkemaan tasaisen rauhassa. Se menee itsepäisesti omia teitään, saa kehon hyperventiloimaan. Välillä omat ääriviivat hämärtyvät, niitä ei voi erottaa selkeästi. Välillä ei tiedä kuka on ja välillä on tuskallisen kipeää löytää oma itsensä. Välillä astun omille kantapäilleni.