Jos mä tänään lähtisin

Sanoja, jotka jäävät jonnekin 
kurkun tienoille, kun 
ne sattuvan aivan liikaa. 
Katseita, joita ei kohdisteta.
Mitä jos toinen näkee silmistä epätoivon?
Elämä tekee hiljalleen, hiiskumatta, repien
ihmisistä orjansa.

Mä liu'uin seinää vasten istumaan. Katselin takapihan kuistilla hiljaisesti tummuvaa yötä, taivaalla kirkkaasti loistavia tähtiä. Hengitin pahaa oloa ulos keuhkoistani, halusin niin kovasti olla jossain muualla. Katselin pensaiden oksia, joiden ryhti oli painunut kumaraan lumivaipan painosta. Muutama oksa lojui puhtaan valkealla lumella. Niiden voimat ei ollut jaksanut enää sitä painoa, vaan olivat vihdoin antaneet periksi, murtuneet. " Ihan kuin me ihmisetkin", ajattelin. Kaikkien harteilla on painoa, joillakin vain enemmän kuin oikeasti jaksaisi kantaa. 

Menetin ne toiveikkaan kuulaat aamut.
Koulumatkat, satunnaiset vastaantulijoiden hymyt.
Menetin huomenet ja heit,
toiveet elämästä.

Mä menetin.

Mulla ei oo tietoakaan,
Mulla ei ymmärrystä
miten tätä elämää,
maailmaa
oikein kestetään.

Musta tuntuu, että koko maailman paino olisi kasaantunut olkapäilleni. Se kumartaa ryhtiä, saa askeleen horjumaan niin, että  mieluummin jää koko päiväksi sängyn pohjalle pelkäämään huomista, itseäni, elämää. Se musertava paino saa haukkomaan happea kolmen aikaan aamuyöstä, kun nukkumatti on päättäväisesti ruvennut leikkimään kanssani hippaa. Ei,en ole leikkituulella, haluaisin vain nukkua, päästä hetkeksi eroon ajatuksistani. Se saa tuntemaan, että joku olisi latonut rintakehäni päälle kuorma-autollisen verran painoa. Se saa pelkämään, hajoamaan taas.

Jos mä tänään lähtisin,
mitä ois vastassa muurin tuolla puolen?
Jos mä luopuisin kaikesta tästä
ja antaisin jollekulle toiselle mahdollisuuden.
Mitä mä itse siinä menettäisin?

Katselin kuinka auton ajovalot pyyhkäisivät huoneeni nurkan läpi, valaisi hetkeksi pimeän tilan. Nousin hetkeksi turvapaikastani, suljin sälekaihtimet ja jatkoin katon tuijottamista. Voimat ei riitä lukemaan, piirtämään, puhumaan tai hymyilemään. En jaksa. Sanotaan, ettei ihmiselle anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Mutta joskus käy laskentavirheitä, poikkeustapauksia.  

Mä en tiedä, miten karkottaisin tämän väsymyksen itsestäni. Tekemättömyys ei helpota, tekeminen on liian raskasta. Miten jaksaisin lenkkeillä ja kokkailla terveellisiä ruokia, kun ei jaksaisi oikein edes nousta vessaan? 

Tulispa joku,

tarttuis musta kiinni ja

vetäisi mukanaan pinnalle.

Mut ei kukaan voi,

kun avunhuudot jää äänettömiksi.

En huuda, en ees kuiskaa.

Tyydyn vain pelkämään. 

Mutta kukaan ei tule.
Vääntäisin hymyn,
leikkisin elämää,
niin ettei tää paha ois
totta ollenkaan. 
Mua pelottaa,
onko musta oikeesti ees
tähän maailmaan?

Mut mulla on mielikuvitus, 
jonka avulla voin matkata kauas.
Jonnekin turvalliseen, lempeään paikkaan,
jota ei oikeesti ees oo olemassa.
Mä voin rakentaa oman maailmani
hämärän huoneen suojissa.
Voin kirjoittaa oman tarinani,
kun todellisuutta en uskalla kohdata.