Eksyksissä jälleen, eikä suuntavaistosta tietoakaan

Hiljaisuus on aina läsnä. Sen syleily joko auttaa kestämään tai vie hulluuden rajoille. Peittojen alla etsin turvaa, jota ei ehkä olekaan olemassa. Sattuu muistaa, kuinka nopeasti sekin onni alkoi murtua. Sattuu ajatella, ettei tuntenutkaan iloa tänä jouluna.  Miksi edes yrittää, kun kuitenkin taas löytää itsensä pohjalta? Aina ei jaksaisi edes meikata silmien alle pinttyneitä tummia varjoja piiloon. Ehkä silloin joku huomaisi ettei kaikki ole nyt ihan kunnossa. Toisaalta meikki tuo kasvoille suojaavan naamion, peittää rikkinäisen sisimmän. Päässä pyörii ikuisuuskysymys, kuinka kauan nuo varjot voivat jatkaa tummumistaan?  

Pala palalta ympärille koottu muuri. Houkuttaisi se kaataa,

 huuta: " en taida enää jaksaa." 

Mutta masennus tukkii suun, kuiskaa korvaan, ettei ansaitse apua.

 Täytyy jaksaa, mennä eteenpäin, hymyillä.

 Sisintä kalvaa epäilys, 

olisiko sen muurin takana ketään vastassa?

Mitä tapahtuu ihmisille, jotka on yksinäisiä, kelvottomia, liian surullisia, toivottomia tapauksia? Niille, jotka itkee ja pyytää, vaikkei omistakaan oikeutta? Niille joiden voimat vietiin nuoressa iässä, joiden mieli rikottiin? Vaikka asiat paranisivatkin tulevaisuudessa, mitä sellainen ihminen tehdä, jolta on viety nuoruus?

Joskus pelottaa nukahtaa. Ei pelota ajatus, ettei heräisikään, päinvastoin. Pelottaa, että herää taas siihen epätoivoon, kuristavaan arvottomuuden tunteeseen. Pelkään kuolla, pelkään elää. En tiedä mitä tehdä, minne mennä.

Paha olla omassa kehossa, omassa pääkopassa. Elämä kulkee perjantaista maanantaihin, maanantaista perjantaihin. Jatkaa kulkuaan, eikä odota kyydistä pudonnutta. Oispa keino, jolla juosta karkuun pään sisällä pyöriviä ajatuksia. Voisipa musertavat tunteet ja ajatukset laittaa syrjään. Tunteet kasaantuvat kurkkuun, ikään kuin ne olisivat kiellettyjä, liian hävettäviä. Ennen unelmat pitivät minut liikkeessä, nyt nekin tuntuu murtuneen. En enää osaa unelmoida. 

Tekisi mieli luovuttaa. Silti haluan kokea sen päivän, kun saan tuntea terälehtien avautuvan, auringon lämmön poskipäillä, aistia maailman kauneuden. Kun ei enää tarvi kokeilla jalalla maaperän vankkuutta, saa astella pelkäämättä.

Mä tahdon olla täällä, mutta samalla en. Haluan nojata toisen olkapäähän, haluan tuntea käden silittämässä mun hiuksia. Haluan antaa mun elämänpainon jollekulle toiselle hetkeksi kannettavaksi. Mutta en halua olla tiellä, pyytää tai viedä keltään mitään.