Elämään oppiminen uudelleen, siksi minä sitä kutsun.

Viime viikot horjuin reunalla, mieli niin tiivinä solmuna, ettei ajatus kulkenut. Olin kieltänyt ja tukahduttanut tunteeni jonnekin mielen sopukoille ja ne palasivat kahta kauheammalla raivolla. Kurkkua tuntui kuristavan näkymätön käsi, kaikkialla oli vain pimeyttä. Olin vain hiljaa ja pelkäsin. Ja sitten minä putosin rikkoen tuskallisen hiljaisuuden. Kädet haparoivat yksin elämänreunasta kiinni, mutta niihin tarttuikin jonkun toisen käsi. Muut ihmiset auttoivat mut takaisin ylös. Ja vaikka heräsinkin seuraavana aamuna suljetulta osastolta silmät turvonneina, tunsin ettei kaikki ollutkaan enää niin puristavaa. Silloin hiljaisuuskaan ei ollut enää pahaa, uuvuttavaa tai tukahduttavaa. Se oli vain hiljaisuutta, rauhoittavaa.

En ehkä ole vielä lähellekään elävien kirjoissa, eikä mun pidäkkään. Mutta silti olen vähemmän rikki kuin hetki sitten. Kahvikin maistuu taas kahvilta ja kaikki näyttää niin kauniilta. Ihan kuin sumuverho ois yhtäkkiä kadonnut ja näkisin maailman ensi kertaa. Vielä toissa päivänä minuus oli kokonaan kadonnut. Emmi oli jossain muualla, kuin siinä tytössä, joka makasi suljetun osaston sängyllä ja itki. Olin kadonnut jonnekin mieleni syvyyksiin. Mulla ei ole vieläkään täysin tiedossa kuka olen, mutta olen ymmärtänyt etten ole yhtä kuin masennus. Pitkästä aikaa tuntuu, etten ole sirpaleina. Olen kaukana kokonaisesta ja ehjästä, mutta säröillä minä olen. Tuskin koskaan olen täysin ehjä, mutta säröt tekee minusta itseni. Ennen halusin niin tuskallisesti olla joku toinen, näyttää joltain toiselta. Nyt haluan olla Emmi, mutta vain ehjempänä ja itsevarmempana. 

En halua tai osaa kutsua sitä parantumiseksi. Elämään oppiminen uudelleen, siksi minä sitä kutsun. Siihen minä pyrin. Opettelen askel kerrallaan elämään, luottamaan ja tuntemaan. Opin seisomaan tiiviisti omilla jaloillani, enkä enää romahda. Kaatua saatan, mutta aina voi nousta ylös ja jatkaa. Haluan oppia puhumaan,ymmärtämään, ettei mun ajatukset ole hävettäviä.  

Tänään on ollut hyvä päivä. Pitkästä aikaa jaksoin edes jotain. Lakkasin kynnet, pesin itseni suihkussa mangon tuoksuisella suihkusaippualla, jonka jälkeen rasvasin itseni mangon tuoksuisella rasvalla. Taputtelin hiuksiin hiusöljyä ja kirjoitin marmorikuvioituun päiväkirjaani. Pitkästä aikaa etsin weheartitistä positiivisia, tsemppaavia sanoja. Eilen nukahdin uuden nukahtamislääkkeen ansiosta viidessä minuutissa ja nukkua posotin yhteen menoon 11 tuntia. Voi, että se tuntui mukavalta. Aamulla heräsin aikaisin, join aamukahvit. Jaksoin laittautua ihmisen näköiseksi, löysin silmistä kadonneen pilkkeen takaisin, hymyilin. Kävin rei'ittämässä korvani ja päätin, että paranen. Luin blogia ja vähän kirjaa kuunnellen samalla Ed Sheerania. Kaivoin jonkin aikaa laatikossa lojuneen keskeneräisen villasukan esiin. Tajusin, että ehkä olemassa on jotain hauraampaa kuin minä. Onni. Sitä pitää varjella. Tuntuu hyvältä muistaa mitä onni tuntuu, kun liian kauan elin ilman sitä.

Elämä hämmentää jollain oudon kutkuttavalla tavalla ja nyt luulen, että on mun aika olla oman elämäni kuningatar. On onnellista olla olemassa.

Pusipusi, olette kovin tärkeitä!♥ Kommentit tuo jotenkin erityisen paljon voimaa mun päiviin, joten niitä vain tulemaan. :-)