Toisinaan

Eilen illalla fiilistelin sumun peittämää maisemaa. Kerrankin usva pyörteili jossain muualla kuin mielessäni. Sormia paleli ja korvia kipristeli, mutta tunsin sisälläni sellaista lämpöä, jota en ole pitkiin aikoihin tuntenut. Mulla oli hiukset takussa, mieli takussa, mutta silti ihan hyvä olla. Äärettömyys, ajatuksien sekasotku, kaikki niin kipeän kaunista. Katselin taivaalle ja ajattelin, että ehkä tää kaikki on tähtikuvioihin piirretty, ja kaiken kuuluukin mennä näin. Kuiskaus kuulle, anna mulle voimia jaksaa.

On vaikeaa omistaa iloinen luone samalla, kun mieliala laahaa maassa. Jalat eivät haluaisi liikkua eteenpäin. Ne haluaisivat vain jäädä siihen, juurtua alustaansa odottamaan, että suru korjaisi minut pois tai kuihduttaisi olemattomiin. Kun ei ole pitkiin aikoihin jaksanut edes elää, miten jaksaisi urheilla, käydä koulua, siivota? Pelkoa. Pelkoa elämää, haaveita, tulevaisuutta kohtaan.

Toisinaan kiinnostun vääristä ihmisistä, en muista pedata sänkyä, enkä edes herää herätyskelloon. Toisinaan tuntuu, että liitokset repeävät ja saumat paukahtavat auki mielessä pyörivien ajatusten takia, jotka tuntuvat täyttävän minut ihan kokonaan. Toisinaan en jaksa nousta sängystä, käydä suihkussa tai syödä, toisinaan en tunne eläväni. Toisinaan peiliin katsominen sattuu, sydämen kohdalla tuntuu ontto kipu, eikä läksytkään ota onnistuakseen. Mutta aina voi yrittää huomenna uudestaan. 

Välillä mietin, että missä kohdin nyrjähdin niin pahasti. Viikko sitten sunnuntaina elämänhaluni oli nakerrettu olemattomiin, en enää tiennyt miten jaksaisin elää. Siirryin päivystyksestä muutamaksi päiväksi osastolle. Suljettu osasto. Hävetti, suljettu osasto on vain hulluille, päästään vinksahtaneille. En minä ole hullu, olen ihan kunnossa, en vain oikein jaksaisi elää.  

Osasto oli minun turvapaikkani. Sain hengähtää, ottaa etäisyyttä asioihin. Sain vain olla ja keskittyä itseeni. Tajusin kuinka paljon mulla on rakastavia ihmisiä mun ympärillä. Hymyilin ja nauroin Noomille, jolle näytti koittaneen onnenpäivät mun saavuttua kotiin. Käsitin, että vielä on tuolla jossain toivoa jäljellä.