Risteyksessä

Suru vain tuli ja tulvi ylitseni. Se tuli ja painoi pään pinnan alle, oli vaikea hengittää. Halusin pois. 

Elämä rikkoi minut, rikkoi, mutta ei tarpeeksi. Kaikki jäi vähän puolitiehen, jäin kipuilemaan yksinäni. Elämä rikkoi minut niin taitavasti ja huomaamattomasti, jälkeäkään ei jäänyt ulkokuoreen. Elämä antoi minulle rakastavan perheen, ystäviä, rauhallisen kodin. Silti se vei minulta jotain näkymätöntä, sai tuntemaan ettei minulla olisi oikeutta olla surullinen. Elämä vei onneni. Se rikkoi mieleni, ajatukseni, tunteeni.

Tuntuu, että kiertäisin kehää ympäri ja ympäri. Aina kun alan käsittelemään pään sisällä pyöriviä ajatuksia, tuntuvat ne jo vanhentuneen. Ei ne enää ole tärkeitä tai merkittäviä. Epävarmuus uhkaa kaivaa maan jalkojeni alta. Ajatuksien kanssa pitäisi tehdä täyskäännös, vetäistä u-käännös ennen kuin löytää itsensä kuilun pohjalta. Haluaisin edes löytää tieni siihen tunnelliin, jonka päässä näkyy se valo. Valo, jotka kohti kulkea selkä suorassa, järkähtämättä. Se ei ole helppoa, ei todellakaan. Olen elänyt ajatukseni totena niin kauan, ettei niistä luopuminen ole helppoa.

Pysähtynyt olotila, ihan kuin koko keho olisi jumissa. Elämä ei etene. Päivät lipuvat sormien raoista olemattomiin ilman, että niistä saisi otetta. Ikuinen punainen liikennevalo, punainen stop-merkki.

Seisahdun risteykseen, en tiedä enää minne suuntaan jatkaa. Olisi vain helppo jäädä siihen. Vain olla tai olla olematta. Tuntuuko tänään valittu suunta enää huomenna oikealta? Olen jumissa, totaalisen uppoutunut pahaan olooni. Se liimautuu minuun kiinni, ei lähde vaikka kuinka haluaisin.

Silti revin pahaa oloani pala kerrallaan irti itsestäni. Pidän huolen, että joku päivä olen täysin puhdas masennuksesta, ahdistuksesta, siltä kaikesta pahasta olosta. Pidän huolen, että osaan tuntea, mutta en anna tunteille valtaa murskata minua.

En enää suostu leikkimään elämän kanssa kuurupiiloa. Näytän kuinka mennään, hymyillään ja pelastutaan.