Jos ei ole varjoja, ei erota mikä on valoa, ja jos ei koskaan itke, ei ymmärrä miten ihanaa on hymyillä.

Eilen ennen nukkumaanmenoa mietin rohkeutta. Mun kohdalla rohkeus ei oo sitä, että mielellään heittäytyisin laskuvarjon kanssa lentokoneesta tai että hyppään benjin hetken mielijohteesta. Nuo jutut on mun tapa kokea niitä kadotettuja tunteita. Se on tavallaan surullista, että tarvitsee noin isoja juttuja tunteakseen. 

Rohkeus ei oo sitä ettei pelota. Se on sitä, että jaksat nousta joka päivä kohtaamaan samat asiat, jotka jätti sut viime yönä niin väsyneeksi. Se ei oo sitä, ettet ikinä kaadu. Se on sitä, että jaksat joka kerta nousta ylös, jaksat yrittää ja yrittää pettymysten jälkeen. Rohkeus on sitä, että uskaltaa elää, rakastaa ja tuntea. Rohkeus on sitä, että jatkaa elämää, vaikka haluaa kuolla.

Toivoisin, että joskus löytäisin paljon rohkeutta. Uskaltaisin tuntea tunteet suurina, uskaltaisin välittää ja rakastaa, uskaltaisin iloita pelkäämättä hetkeä, jolloin taas mennään pohjalle. Toivoisin, että mulla ois joskus rohkeutta musertaa masennus, musertaa ne itteä sättivät ajatukset. Rohkeutta nousta ylös niistä hukuttavista ajatuksista. Toivoisin, että mulla ois vielä joskus rohkeutta elää, epäonnistua, olla Emmi.

Toivon, että mulla ois rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin. En sanois, että oisin ujo. Enemmän mua pelottaa se, että mitä jos ne ihmiset näkee mut samalla tavalla kuin ite nään itteni. Pelkään ettei niitä kiinnosta, että oon jotenkin liian erilainen. Muutenkin on vaikeeta luottaa. On niin helppo käpertyä omaan pienuuteensa ja sulkea kaikki muu pois. Silti sitä tuntee ittensä yksinäiseksi - miks en kelpaa?  On vaikeeta luottaa siihen, ettei kaikki ihmiset satuta, ettei jokanen ihmissuhde lopu kyyneliin. Jos elämässä on vähemmän tärkeitä ihmisiä, saa ikään kuin paremmalla omallatunnolla olla rikki. Silloin mun terävät reunat ei satuta niin montaa ihmistä

Joskus oon miettiny, että oonko liian kiltti, liian ajattelevainen. Eikö olis helpompi jos ei vaa välittäis mistään tai kenestäkään. Kovettais sydämen, särkis oman sydämen ennen kuin kukaan muu kerkeäis. Oon kyllästynyt välittämään, ja katsomaan kuinka jokainen silti valitsee jonkun mun yli. Annan kaiken minusta muille, mutta tuntuu ettei mitään tule vastalahjaksi. Sanon ne sanat mitä muut haluaa kuulla, sanon ne sanat muille, jotka ite haluaisin kipeimmin kuulla. Mitä jos ei vaan antais kenenkään tulla lähelle.

Mutta mä en oo sellanen. Mä välitän kaikesta muusta niin paljon, ettei sitä välittämistä jää itselle. Mietin ensin miltä toisista tuntuu, viimeisenä ajattelen itseäni. Välillä vaan tuntuu, ettei tässä maailmassa pärjää, jos on epäitsekäs, lämmin ja hyväsydäminen. Kun kohtelet itteäs niin kuin olisit viimeinen prioriteetti, niin muutkin ihmiset alkaa käytäytyy sen mukaan - sut vaa tallataan jalkoihin. Missä vaiheessa tästä maailmasta tuli sellainen, että välittäminen ja kiltteys on heikkous? 

Kaiken kaikkiaan oispa vaan rohkeutta rakastaa itteään. Nähdä itsensä kauniina, tarpeeks hyvänä. Pitäis tajuta, ettei toisen ihmisen kauneus tarkota sitä, ettet sä oo kaunis. Lähtökohtasesti aattelen, että kaikissa ihmisissä on jotain kaunista. Eikä se kauneus oo pelkästään ulkoista. Miten se voi sit olla niin vaikeaa nähdä itsessään kauneutta? Haluaisin vain tehdä kaikki ylpeäksi, varsinkin itseni. Haluaisin tehdä jotain millä on merkitystä, olla joku joka merkitsee.