ehkä vähän hukassa

On pitänyt kirjoittaa jo kaksi viikkoa, mutta en osaa. Olisi pitänyt purkaa tunteita ja sanoittaa ne ymmärrettäviksi, mutta en osaa. Olen tuijotellut tyhjää tekstikenttää ja yrittänyt sanoittaa mielessä vallitsevaa tunnetilaa. Sivu on pysynyt tyhjänä, ja tarkemmin ajateltuna en voisi kuvailla oloani yhtään paremmin. Tyhjä.

En muista missä vaiheessa elämästä tuli suorittamista. Missä vaiheessa ilo katosi, ja piti vain jaksaa ja jaksaa eteenpäin, vaikka voimat olisivatkin ihan lopussa?  Missä vaiheessa oma voimattomuus alkoi hävettämään, missä vaiheessa kasvoille ilmestyi naamio, joka ei tunnu poistuvan millään? Moi, olen Emmi, mulla menee huonosti enkä oikeen jaksaisikaan, mutta hymyilempä tässä kuitenkin nätisti. Suupielet kohti kattoa ja silmiin pilkettä, näin sitä pärjätään. Ei jaksais enää ees pedata, syödä, pukea, riisua, valvoa, herätä, hengittää, olla. Kasvojani koristaa silti hymy, suu pulputtaa lakkaamatta juttuja, teen niitä asioita, joita minulta odotetaan. Miksi? Ulkona vallitseva kaunis syksyisen kirpeä ilma ja edessä Noomin ilosta heiluva häntä tuntuvat kuin ivalta itteäni kohtaan. Miks tää mieleen asettunut tummanpuhuva usva ei vaan hälvene, miks tää sydämen tienoille ilmestynyt möykky ei katoa? Miks en vois tuntea samanlaista rajatonta iloa pienistä asioista niin kuin Noomi? Miksi, miksi, miksi?

Räjähdän nauramaan, mutta samalla hetkellä alkaa ahdistamaan, itkettää. Jatkan naurua, poskille valuneet kyyneleet on helppo selittää naurusta johtuviksi. Nauran, nauran ja nauran vaikka oikeasti tekisi mieli romahtaa lattialle ja itkeä. Huutaa, että en jaksa. Kysyä, että voisiko joku ottaa vastuulleen edes hetkeksi ne asiat mitkä minun kuuluisi tehdä. Ottaa puolestani ne ajatukset ja tunteet, jotka tuntuvat musertavan minut alleen. Voisiko joku ottaa tehtäväksi edes hetkeksi olla minä? Voisko joku ottaa kädestä, pitää sylissä ja silittää kaiken pahan pois?

Taideterapiassa uppoudun kuvan tekemiseen, ajankulua ei edes huomaa. Väritän niin, että kädessä oleva liitu meinaa katketa, pitkään mielessä pyörineet ajatukset purkautuvat paperille. Valkea paperi täyttyy epämääräisestä värien sekamelskasta. Värejä ympyröi kuitenkin tiivis, läpitunkematon musta kehys, jota muut värit eivät läpäise. Myöhemmin selitän värit moniksi eri tunteiksi, jotka eivät vain pääse sen armottoman mustuuden läpi. Kasvoilla lepäävä tuttu iloinen naamio saa hetkeksi väistyä, kun työstän kuvaa. Ei tarvitse hymyillä, saa olla vakava, saa edes hetken vain olla ja miettiä. Saa edes pienen hetken tuntea tunteet niin aitoina ja raakoina kun ne oikeasti ovat. " Sä olet ulkoisesti tosi reippaan oloinen, mutta sitten kun sulla on täällä ikään kuin lupa tuntea ne tunteet peittelemättä, niin en voinut viime kerralla olla huomaamatta, että sun ympärillä leiju sellanen alakulo." Nuo sanat sai mut miettimään. Miksi oikeastaan esitän vahvempaa kuin olenkaan? Ei kukaan mene rikki sen takia, että minä olen rikki. Minullakin on oikeus joskus olla heikko, oikeus tarvita muiden ihmisten tukea. Mulla on lupa olla rikki, keskeneräinen, epätäydellinen. Lupa tuntea ja olla tuntematta. Mulla on lupa omistaa rikkinäinen mieli. Vai onko?