huominen tulee, jos selvitään tänään

30.8.2016

On vuosia, jotka kysyvät kysymyksiä ja vuosia, jotka vastaavat näihin kysymyksiin. Molemmat ovat ihan yhtä tärkeitä - molempia tarvitaan. Ihmisen täytyy mennä rikki, jotta osais taas nähdä asiat uudessa valossa, että osais arvostaa ehjää elämää. Vastausten vuosina tajuaa, että niillä kivikkoisillakin matkoilla on tarkoituksensa. Ne kuljettavat ihmiset perille vahvoina, silmät säihkyvinä. Joskus vaan toivoo, ettei sen kaiken täytyis viedä niin kauan aikaa. Että sen kaiken vois oppia helpommin, ilman sieluun piirtyviä rosoja.

31.8.2016

Uskoin joskus unelmiin. Maailmaan, jossa oli hyvä elää. Uskoin, että jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää. Mihi ne kaikki haaveet ja uskomukset katos? Miks jäi vain tyttö, jonka on vaikea luottaa ja joka vihaa maailman pahuutta? Mihin katos se tyttö, joka vielä usko, että kyllä elämää kantaa. Huokaus: " Kunpa kantaisikin."

Ensimmäistä kertaa mulle kuuluu ihan hyvää, eli ei siis oikeastaan mitään. Ei hyvää, mutta ei huonoakaan. Kaikki on vain niin tasaisen harmaata, merkityksetöntä. En halua herätä vaan sen takia, että täytyy mennä kouluun. Haluan tarkotuksen mun elämälle, haluan suunnan.

    Päivisin ei kerkeä ajatella. Pitää keskittyä koulussa, tehdä kaikki läksyt ja vähän ylimääräistäkin, käyttää Noomi lenkillä. Oon ottanu tavaksi oleskella mahdollisimman paljon perheen kanssa. Silloin on helpompi olla, hengittää. Voi aidosti nauraa iskän ja äidin ylisurkeille  vitseille, voi hymähtää lämpimästi hölmöille pikkusiskoille, voi ottaa Aadan kainaloon ja kysellä eskarikuulumisia.

    Mutta iltaisin, kun olen yksin, koko päivän vaaninut masennus istahtaa taas olkapäälle. Ilkkuu : " Ähäskutti, tässä mä vielä oon." Painaa ryhdin kumaraan, mustentaa ajatukset. Saa vilkaisemaan peilikuvaa inhoten. Eikö masennus oo vieny jo multa tarpeeksi, mitä se vielä muka haluaa? Ois ees hetki hiljaisuutta, tyhjyyttä, pelkkää olemista. Ois ees hetki vapautta omilta ajatuksilta. Itseltäni.

Haluan joskus itkeä ilosta ja sitten nauraa kyynelille. Kuplia elämänilosta, huutaa koko maailmalle, että mulle kuuluu hyvää. Haluaisin rakentaa unelmia vankoille perustuksille. Haluaisin uskaltaa sanoa, että minulla on paha olla, kun sumu valtaa mieleni. Haluaisin uskaltaa olla hymyilemättä, jos siltä tuntuu. Haluaisin, etten peittäisi oloani jatkuvasti hymyllä ja naurulla. Ei kukaan mene rikki, jos en joskus jaksakaan hymyillä. Maailma ei kaadu, jos joskus on niin paha olla, ettei läskyt käy mielen vieressäkään. Haluaisin tajuta täysin, että joskus täytyy vain näyttää tunteensa niin raakoina tai tyhminä kuin ne ovatkin. Haluaisin uskoa, että minusta tulee vielä joskus jotain, katsoa itseäni silmiin ja ajatella, että olen tarpeeksi kaunis ja hyvä. Haluaisin tavoittaa sen naurun, joka kuuluu nyt kuin sumun takaa. Onnellisuuden, jota ei nyt itse omista. Ilon, jonka haluaisi löytää takaisin. Haluaisin puristaa kättäsi ja näyttää ne unelmat, joista en itse koskaan saanut kiinni. Haluaisin olla onnellinen.

Sen olen kuitenkin elämäni aikana oppinut, ettei kaikkea saa, vaikka kuinka kovaa haluaisikin.