Elämää kuolemalle

En muista tarkkaa päivää, kuukautta tai vuottakaan, jolloin lakkasin välittämästä itestäni. Sen kuitenkin tiedän, että se välinpitämättömyys on ollut lähellä tappaa minut. Vihasin itseäni. Se viha oli niin vahvaa, että se sai minut aukaisemaan ihoni terän avulla, painamaan palavan tupakan ihoani vasten ja keräämään lääkkeitä salaa työpöytäni laatikkoon. Jätin syömättä, koska olin onnellinen siitä, että tunsin tyhjyyden sijasta edes nälkää. Tai sitten söin mitä sattui, ihan liikaa. En välittänyt vaikka lihoisin, vaikka ruoka oli epäterveellistä, koska ajatuksissani en enää kohta olisi elossa kärsimässä seurauksista. Jätin verensokerit mittaamatta ja insuliinit laittamatta, sillä salaa toivoin, että kuolisin ikään kuin vahingoissa korkeiden verensokereiden takia. Jätin katsomasta molempiin suuntiin tietä ylittäessäni, enkä enää välittänyt käyttää turvavyötä. Poltin tupakkaa ja join alkoholia ihan liikaa, ihan liian usein, sillä en enää jaksanut välittää mitä se tekisi keholleni. Halusin vain hetkeksi karkuun omaa oloani.

" Oon tyytyväinen, kun mulla on nälkä. Tunnen hetken muutakin kuin sitä kuristavaa tyhjyyttä ja ahdistusta. Ja ehkä nälän myötä saan tyydyttävän tunteen siitä, että olen hiljalleen kuihtumassa pois."

Koin, ettei minulla ollut muille mitään annettavaa. Olin vain taakka, kun osasin vain maata sängyssä pimeässä huoneessani ja vihata itseäni. En enää osannut olla hyvä tytät, sisar, ystävä tai opiskelija. Olin epäonnistunut kaikessa. Vihasin kaikkea sitä mitä olin ja kaikkea sitä mitä en ollut. Mielestäni oli naurettava ajatus, että joku voisi oikeasti rakastaa minua. En halunnut päästää ihmisiä lähelle, koska pelkäsin heidän lähtevän, jos he näkisivät todellisen minäni. Lakkasin olemasta minä ja täytyin masennuksella. Oli vain masennuksen luomia ajatuksia, tekoja ja sanoja. 


Vihasin joka kohtaa kehossani ja mielessäni. Ajatuksissani olin luotaantyöntävän näköinen ja ällöttävä. Olihan minulla läskit reidet ja maha, liian lihavat kädet, liian pyöreät kasvot ja nauraessa erottuva kaksoisleuka. Minulla oli rumat silmät, olemattomat ripset, keltaiset hampaat. Lisäksi olin ärsyttävä, itsekeskeinen, liian heikko, huonoa seuraa. Mitäänsanomaton, epäonnistunut hylkiö, jota kukaan ei haluaisi ystäväkseen. En ollut tarpeeksi hauska, kaunis, fiksu tai kypsä. Minusta puuttui jokin olennainen osa, enkä osannut olla tarpeeksi. 


" Mussa on joku pielessä. Miks mun pitää tuntea kaikki niin vahvasti ja syvästi? Miks en oo ikinä tarpeeksi kellekkään, vähiten itelleni? Vihaan jokaista kohtaa kehossani, jokaista mun ajatusta ja tunnetta. Vihaan, vihaan, vihaan. Oksetan itteäni. Haluaisin vaan repiä itteni palasiksi ja huuhtoutua pois elämästä."

Elämäni on pitkälti maistunut häpeältä, ahdistukselta, riittämättömyydeltä ja kuolemalta. Ajatus kuolemasta oli minulle kuin pelastusrengas pahimpina aikoina. Oli lohduttavaa ajatella, että ainahan voin kuolla, jos kaikki käy liian raskaaksi. Olen laskenut laatikkoon keräämiäni lääkkeitä, kirjoittanut viimeisiä sanoja läheisilleni ja miettinyt tapoja kuolla. Päässäni oli vain kuolemaa päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Kun pikkuveljeni Elmeri kuoli, olin hänelle kateellinen. Ajattelin, että oli epäreilua etten minä saisi nyt kuolla, sillä eihän mikään perhe kestäisi kahden lapsen menettämistä. 



"En enää halua olla minä. En enää halua olla - haluan vaan, että tää kaikki lakkaa. Viime viikot ovat maistuneet häpeältä, itseinholta ja tyhjyydeltä. Tunnen kuinka musta varjo väreilee ylläni, se on minussa, se olen minä.
    Haluaisin nukkua tuhat vuotta, olla olematta tai etten olisi niin kivuliaan tietoinen olemassaolostani. Oon niin yksin pääni sisässä. Haluan hetkeksi pois mielestäni ja kehostani. Toivon, että kuolisin."

"Ahdistus räjähti käsiini. Mun elämänhalu oli syöty täysin loppuun ja se mustuus musersi minut alleen. Viilsin reisiäni ja käsivarsiani. Itkin hysteerisesti, koska fyysinen kipu ei ollut tarpeeksi voimakasta, että se olisi voinut peittää alleen sen valtavan henkisen kivun. Tuntui, etten pystynyt hengittämään, kaikki oli liian kivuliasta. Menin tupakalle ja yritin rauhoittua. Löin reisiäni kovaa nyrkillä ja mieleni teki kirkua. Menin takaisin sisälle ja kasasin pöydälle kaikki löytämäni lääkkeet."

Viimeksi viilsin itseäni kuusi kuukautta sitten. Samana iltana keräsin eteeni myös kaikki lääkkeet ja olin valmis nielemään ne. Kokosin kuitenkin viimeisetkin rohkeuden rippeeni ja vein lääkkeet vanhemmilleni, heitin teräni roskiin ja päätin parantua. Mulla on edelleen päiviä, jolloin en löydä syytä nousta sängystä ja yrittää. Mulla on edelleen öitä, jolloin mun on vaikea hengittää ja haluan kuolla. Edelleen minun on joskus käännettävä peili seinää kohti, sillä en halua katsoa itseäni. En vieläkään pidä itseäni kauniina tai ihan hyvänä tyyppinä. Silloin tällöin haluan yhä tarttua terään ja tuntea sen tutun sairaan tyydytyksen, jonka itseni satuttaminen minulle aiheuttaa. 

Joskus on viikkoja, kun uppoan takaisin siihen mustuuteen. Elämä on edelleen veitsenterällä tanssimista ja edelleen mua pelottaa. Pelottaa, että masennus alkaa taas hallitsemaan elämääni, että putoan taas pohjaan. Pelottaa, koska tiedän, etten jaksa ikuisesti taistella tätä samaista mörköä vastaan. Mutta on myös viikkoja, jolloin olen elämässä kiinni ja näen valoa pimeässä. Jolloin kykenen nauramaan ja aidosti nauttimaan elämästä. Tanssin musiikin tahtiin ja hymyilen omalle peilikuvalleni. Enkä minä enää niin ehdoitta ja vahvasti vihaa itseäni. 

Minulla kesti useita vuosia oppia puhumaan siitä kaikesta ja edelleenkin se tuottaa mulle vaikeuksia. Koska enhän minä ole sellainen tyttö. Miten mulla voi olla pakottava tarve satuttaa itseäni tai niin suunnaton halu lakata elämästä? Miksi iloinen ja kiltti tyttö vajoaa yhtäkkiä mustuuksiin ja tekee ajattelemattomia asioita ja sanoo rumia asioita? Miten sängystä nouseminen ja hampaiden peseminen ovat yhtäkkiä liian vaikeita ja uuvuttavia. Miten järkevä tyttö voi tietoisesti satuttaa itseään?

Mutta sitten tajusin, ettei nuo asiat ole minua. Ne on masennusta ja minä en ole yhtä kuin masennus. Tällä hetkellä etsin itseäni ja yritän muodostaa itsestäni uutta käsitystä. Masennus on peittänyt minuuteni niin kauan alleen, etten ole aivan kartalla siitä kuka olen. En enää välitä, mitä muut sanovat, sillä haluan nyt elää vain itselleni ja tehdä asioita, jotka tuottavat mulle iloa. Koska voin reilusti sanoa, että ilo on se asia, jonka ansaitsen varmasti.

 Leikkasin lokakuussa hiukseni siiliksi ja lahjoitin ne syöpää sairastaville lapsille. Näillä lyhyillä hiuksilla tunnen olevani enemmän Emmi kuin ikinä ennen. Hain käsiini kaksi tatuointia. Toisen muistuttamaan siitä, että elämä voittaa ja toisen pikkuveljeni Elmerin muistolle. Koen, että tatuoinnitkin on niin vahva osa sitä, kuka oikeasti olen. Olen jopa oppinut, että arvetkin ovat osa mua. Näen niissä parantumisen ja sen voiman, joka on vaadittu kohtaamaan ne mustuuden vuodet. Ne kertoo mulle kaikista mun taisteluista ja sen, etteivät nekään taistelut onnistuneet kaatamaan mua ihan kokonaan. Ne kertoo mulle, että minä olen voittanut masennuksen jo useita kertoja, joten tulen sen voittamaan vielä jatkossakin.