Ehkä tänään maailma voisi hymyillä

Ehkä tänään maailma voisi hymyillä tai sitten vasta joskus tulevaisuudessa. Mutta mä hymyilen nyt, enkä edes muistanut tätä ennen miltä tuntuu olla onnellinen. Nyt muistan. Kaikki on kääntynyt jotenkin nurinpäin. Nyt nauran itseni uneen, rakastuin pakkaseen, elämääni. Ajatukset kieppuvat väärinpäin tunkkaisessa ilmassa, mutta niissä on vihdoin jotain järkeä.

Pakkauduin vaatekerrastojen alle ja lähdin Noomi remmin päässä lenkille. Asteita oli melkein kolmekymmentä, naamaa kipristeli ja vain vaivoin pystyin olla hymyilemättä itsekseni. Uusi lumi lepäsi maassa pehmeänä untuvana ja sen pintaan oli muodostunut oma tähtitaivas. Lumi kimmelsi, oli niin kaunista ja yhtäkkiä tykkäsinkin siitä kaikesta. Pakkasesta, lumesta, nenänpään kipristelystä. Yhtäkkiä osasinkin nauttia ilman hoipertelevasta havinasta, sen kirpeän lempeästä kosketuksesta poskellani.

Kyllä tiedän kuka olen, vakuutan itselleni.

 Mutta toisinaan tässä myrskyssä, veden vaahdotessa 

minuus on hetken hukassa. 

Kyllä tiedän kuka olen,

mutta joskus pimeys ja pyörteilevä usva

peittävät näkyvyyden.

Toivon, että voisin piirtää

suoran viivan, jota seurata,

pois pimeydestä.

    

Pelottaa, että kiirehdin. Palaan kouluun, stressaan taas ja pian ollaan taas kolme askelta lähtöruudun takana. Ei parantuminen ole suoraviivaista, tiedän sen. Pelkään silti. Pelkään huomisen uskoa, esittää elämälleni toiveen. En halua taas pudota korkealta ja kovaa alas. Joskus mietin onko aurinkoa enää olemassa tässä tarinassa. Jos mikään ei ole hyvin, mutta ei huonostikaan. On vain pilvimassan verhoamia, turruttavan harmaita päiviä. Olen niin epävarma monesta asiasta, mutta siitä olen varma. En halua elää sellaista elämää, joka on vain suorittamista, merkityksetöntä, pakollista. En halua olla epämääräinen sumupilvi, elää puolivarjossa.

Miten lohdullisen lempeää olisi herätä aamulla, keittää kahvit ja huomata, ettei herääminen sattunutkaan. Avata tietokoneelta tiedosto, jatkaa kirjan kirjoittamista, juoda toinen kuppi kahvia. Mitata verensokeri, eikä se huitelisikaan taivaissa, syödä kevyt aamupala ja lähtä koiran kanssa lenkille. Sitten voisi lukea, piirtää tai vain olla ja katsoa elokuvaa. Tehdä ruokaa ja juoda uusi kuppi kahvia sen päälle. Järjestää huone, kadottaa kaikki kipeät muistot. Treenata hampaat irvessä ja ajan kuluessa huomata tuloksia. Käydä keskiviikkoiltaisin pelaamassa sählyä tyttöjen kanssa. Jutella terapiassa, tuntea, etten olekaan hullu. Miten lohdullisen lempeää olisi ottaa aikaa itselleen, rakentaa elämän perustukset uudelleen. Kasvaa ehjäksi ja vahvaksi, että voisi mennä kouluun kun olisi valmis. Oppia tavoittelemaan unelmiaan uudestaan.