Pää täynnä pumpulia

Makasin uusien valkoisten lakanoiden alla, pää täynnä untuvaa. Oli niin paljon ajatuksia, mutta niistä ei saanut otetta. Ne poukkoili sinne tänne pitäen minut hereillä. Kuuntelin sadetta, jonka ääni sai minut yleensä nukahtamaan, mutta tämä kerta oli erilainen. Ukkonen jyrisi ja avasin sälekaihtimet nähdäkseni salamoiden välähtelyn, Mietin itseäni, läheisiäni, Noomia. Mietin ja pelkäsin tulevaisuutta. Rakentelin haavekuvia ja unelmia, joihin en kuitenkaan ihan uskaltanut toivoa. Hajosin maailmaani, joka on pimeitä huoneita ja suljettuja verhoja.

Olen jotenkin odotustilassa. Olen jumittunut välitilaan ja ikään kuin odotan keltaisen valon vaihtumista liikennevaloissa. Etsin ja odotan tarkoitusta elämälle - jotain joka saisi aamulla sängystä nousemisen tuntumaan hyödylliseltä ja mukavalta. Jotain, joka täyttäisi tyhjyyden sisälläni, rakentaisi pala palalta särkyneen mielen taas ehjäksi. Päivät kuluu eteenpäin ilman, että saan niistä oikein otetta. Samoja ajatuksia, uudelleen ja uudelleen. Kehä vain jatkaa pyörimistään, eikä mihinkään lopputulokseen pääse. Mietin miksei ihmistä voi koota kuin palapeliä. Valitsisin palaseni aivan toisin, kokoaisin täydellisen ja ehjän tytön. Sisällä kalvava epäilys. Pystynkö minä tähän sittenkään, elämään?

 
Toisaalta, minut on saanu viime aikoina hymyilemään aiempaa pienemmät asiat. Keltainen lipasto, huoneeni aurinko, joka jaksaa loistaa vaikka ulkona sataisikin. Ikean valkoinen pussilakana, josta oon jo pitkään haaveillut. Sarjojen katsominen netflixistä, niin ettei se ole jäänyt vain yhteen jaksoon. Noomi, jonka tärkeyttä ei voi ees kuvailla. Juoksulenkit Oulunsalon metissä, Noomin juostessa vapaana vieressä. Se ettei polviin sattunut, eikä henkeä alkanut ahdistaa. Noomin ilo ja into uintiretkellä. Se, kun perkkasin mansikoita pikkusiskojen ja äitin kanssa - siskot mietti onko banaanit tyttöjä vai poikia tai jopa sukupuolineutraaleja. :-D Leikkuulaudalla suoritettiin myös usea kirurginen operaatio, kun mansikoista piti poistaa "imusolmukkeita". Se, että olen kuullut olevani kaunis ja tärkeä, vaikkei niihin itse osaakkaan uskoa. Ne kaikki ihanat viestit ja kommentit, joita sain viime postauksen jälkeen.♥

Kuluneet päivät ovat olleet niin kamalan vaihtelevia. En ole tottunut siihen, ennen oli vain tasasen harmaata. Nyt siellä täällä on pilkahduksia jostain valoisemmasta. Aamulla on vaikea nousta, haluisi vain jäädä siihen nukkumaan, ettei tarvisi ajatella. Olen pakottanut itseni nauramaan ja iloitsemaan ja välillä se tuleeki ihan oikeasti, aitona. Väsyttää vain niin kauheasti.  Ei jaksa piirtää, lukea tai kirjoittaa - olla vain. Tänään aamulla nousin aikaisemmin kuin tavallisesti ja lähdin lenkille! Nyt taas väsyttää, ei jaksaisi. En enää tiedä osaanko olla onnellinen.