22072016 3:26

Minä tiedän miten mun kuuluisi elää. Nukkua yhdeksän tuntia yössä, ei sen enempää tai vähempää. Syödä säännöllisesti ja terveellisesti. Nähdä kavereita, tehdä asioita jotka saavat hyvän fiiliksen, urheilla. Mutta aina ei tieto ja taito kohtaa. Joko nukun neljän tunnin unia tai nukkua posotan neljätoista tuntia putkeen. Unohan syödä, koska ruoka oksettaa. En jaksa nousta sängystä ja kohdata maailmaa. En löydä asioita, jotka tekisivät onnelliseksi. Ajatukset niin solmussa, että pääsee helpommalla, kun pysyy vain kotona. Ei tarvitse yrittää selvittää sitä umpisolmulle kietoutunutta möykkyä, ei tarvitse hymyillä.

Pari viikkoa sitä hengiteltiinkin helpommin. Kuvittelin kesän tuovan ilon - aivan kuten viimekin vuonna. Sitten se palasi, solmu jonnekin kurkun tienoille. Se tuli taas, ihan pyytämättä. Tuntuu, että joku olisi vain päättänyt asettaa rintakehäni päälle kuorma-autollisen verran painoa. Kaikki tuntuu kulkevan niin nopeaa enkä pysy mukana, tuntuu niin vaikealta pitää elämästä kiinni. Umpikujia umpikujien jälkeen. Haluaisin pysäyttää kaiken hetkeksi, karata jonnekin, jossa kukaan ei tiedä mun nimeä. Nukkua vuosisadan ja palata sitten vahvana. Mietin miltä tuntuisi omistaa keho ja kasvot, joita ei vihaisi. Mieli, joka jaksaisi. Miltä tuntuisi olla Emmi, kohta 16v, jonka murheet rajoittuisivat siihen, mitä haluaa aamulla laittaa päälle. Miltä tuntuisi, ettei tarvisi murehtia, että jaksaako.

Silti olen siellä. Roikun kaksin käsin elämässä kiinni, puristan sen takinhelmaa niin kovaa kuin pystyn. Mulla on edelleen sydän, joka lyö - keuhkot, jotka hengittävät, vaikkakin välillä siihen tarvitaan enemmän ponnistelua. Selviän aallonpohjista auttavien käsiparien avulla. Olen tässä ja ehkä jollain tapaa se on tarpeeksi.