Kuka kumma?

Oon Emmi, -00 syntynyt, peruskoulun viimesiä viikkoja lusiva tyttö Oulun suunnilta. Tykkään kaikesta luovasta tekemisestä: piirrän, maalaan, kirjotan. Lisäksi toteutan luovuuttani sisustamalla huonettani vaatekasoilla ja hujan hajan lojuvilla tavaroilla. Äiti ei joteki vaa ymmärrä tätä luovuuden toteutumismuotoa. Valokuvaus on mulle myös mieleinen juttu. Valitettavasti mulla se on jo jonku aikaa rajottunut posetuskuvien ottoon. Toivotaan kuitenki, että tää blogi ja tuleva kesä taas herättelis sisäistä valokuvaajaani.
     Urheilu on mulle lähellä sydäntä, vaikka sen toteuttamista on koetellu polvivaivat ja astma. Mun mielestä urheilu on tylsää, jos siinä ei oo vauhtia. Pesis, jäkis, säbä ja tennis on mulle niitä kaikista mieleisimpiä. Lisäksi oon oppinu tykkämään juoksemisesta, vaikka lenkit vedetäänki yleensä irvistellen vihlovien polvien takia. En oo yhtään kilpailuhenkinen, vaa liikunnassa mulle on tärkeintä, että kaikilla on hauskaa. Niin ku kaikista teinitytöistä, mustaki kuorituu jääkiekon MM-kisojen aikana jääkiekon asiantuntija. Satunnaisesti kattelen myös liigan pelejä ja tunnollisena oululaisena kannustan Kärppiä.
      Oon ollu yläkoulun ajan yrittäjyysluokalla. Tykkään opiskella ja oppia uusia asioita, mutta joskus stressaan ihan liikaa ottaen huomioon, että oon vasta yläkoulussa. Yritän aina koulujutuissa parhaani ja vähän enemmänki. Projektit teen turhanki tarkasti varmistaakseni hyvän numeron. Eniten mua koulussa kiinostaa biologia, yhteiskuntaoppi, uskonto, kuvis, kemia ja enkku. Lisäks mulla on viha-rakkaussuhde matikkaa kohtaan.
       Oon ihminen, joka haaveilee paljon ja elelen jossain vaaleanpunasissa pilvilinnoissa. Unelmista suurimpana mulla on, että voisin joskus työskennellä poliisina. Se ei kuitenkaa tuu olemaa mahollista näillä näkyminen, koska oon sairastanu 1.tyypin diabetestä tammikuusta 2007 lähtien. Tää juttu on ollu mulle oikeesti isompi paikka kuin moni uskookaan. Lisäksi mun haaveilema intti jää käymättä tän samaisen syyn takia. Mun piti ettiä itelle joku uus unelma-ammatti ja oonki löytäny toisen mua kiinostavan jutun. Musta kaikki lääketieteelliset jutut on tosi mielenkiintosia ja tällä hetkellä isoin unelma ois valmistua joskus lääkäriksi.

Omistan aivan luokattoman mahtavan huumorintajun ja 99,9% mun jutuista on sellasia, ettei niitä kannata ottaa tosissaa. Oon vähän sellanen rämäpää, eikä äiti oo ponnisteluista huolimatta saanu mua innostumaan niistä kuuluisista naistenjutuista, kuten siivoamisesta, pyykkäämisestä  ja ruoanlaitosta. Riippuu tosi paljon ihmisestä, mutta yleensä annan mun mielipiteen näkyä aika selvästi. Haluan mennä ja kokea uusia juttuja. Viime kesänä hyppäsin benjin ja nyt seuraavana tavoitteena ois laskuvarjohyppy. Iskän mukaan ei oo mitää järkee maksaa siitä, että pelottaa ihan hirveesti. Tän hypyn toteuttamiseksi mun vissii pitää sit löytää sponsori jostain muualta.
    Jotenki itteni hyväksyminen on ollu mulle aina vaikeeta, mutta silti en oo koskaan ollu kiinostunu siitä, mitä muut musta ajattelee. Mulle on aivan sama, jos joku ei musta satu pitämään. Keskityn mielummin niihin ihmisiin, jotka mussa näkee hyvää ja antaa sen myös näkyä. Mielummin omistan pari luotettavaa ja hyvää ystävää, ku useita kavereita.
    Oon yleisesti ottaen avoin uusille jutuilla ja ihmisille. Vihaan ennakkoluuloja ja pyrinki oman mielipiteen tekemään vasta sen jälkeen ku oon tutustunu ihmiseen. En vaa suostu uskomaan, että esimerkiksi maahanmuuttajat olisivat automaattisesti huonompia ihmisiä. Toki niidenki joukosta löytyy pahoja ihmisiä, mutta niin löytyy meidän suomalaistenki. Lähtökohtasesti me kaikki ollaan kuitenki ihmisiä  ja haluaisin, että oltais kaikki ihmisiä toisillemme.
     Haluaisin joskus tehä jotain vapaaehtoistyötä hyvän asian puolesta. Tykkään jutella eri-ikästen kanssa, se oikeesti antaa lisää näkökulmia. Vihaan sitä kuinka just mun ikäsiä kohdellaan ku lapsia, mutta meidän oletetaan käyttäytyvän ku aikuisten. Meitä ei välttis oteta ihan tosissaan, mutta meillä on varmasti näkökulmia asioihin joihin esimerkiksi keski-ikäsillä ei oo.
     

Olin pienempänä armoton heppatyttö. Pidin pikkusiskon kanssa vihkotallia ja juostiin ympäri pihaa keppihevosten kanssa. Innostus lopahti, kun isosisko oli nii julma ja kehtas nauraa meidän leikeille. Harry Potterit on ollu osa mun elämää varmaan ekaluokasta lähtien. Niihin ei vaa ikinä kyllästy ja nykyään ne taitaa mennä jo aikalailla ulkoa. Kaikki mun ala-asteen esitelmät koski joko Harry Pottereita tai hevosia. 

     Oon aina tykänny eläimistä. Oon halunnu itelle marsua, liskoa, kilpikonnaa ja koiraa. Pahimpina heppatyttöaikoina musta mikään ei ois ollu hienompaa, ku omistaa oma poni. Muistan ku joskus tuskailin, että miks meille ei voida ostaa koiraa ku kaikilla muillaki on. Mun pitkäaikanen haave sit toteutu 2015 marraskuussa, kun haettiin meille oma koiranpentu, Noomi. Noomi on nyt puolenvuoden ikänen ja se on vallottanu kyllä kaikkien sydämen. Se on omistajaansa tullut ja on kirjaimellisesti kaikkiruokanen. Sen mahalaukkuun on eksyny kaikkea mahdollista aina äidin tukisukasta käytettyyn suodatinpussiin, joka oli täynnä kahvinpuruja.