Saanko nojata hetken?

Kasvoin kiinni niihin ajatuksiin,

joita totuuksina itselleni hoin.

Puin kivun niin kauniisti, että

se palaa luokseni yhä uudelleen.

Yön ja aamun vaihteessa,

     vankina omassa mielessäni,

        olemisen ja olemattomuuden rajalla

jalat eivät kosketa maata,

  käsi ei löydä kaidetta..

Soljun sokaistuna elämäni läpi.

Äänettömät huokaukset, 

     painuneet arviksi.

   Tyhiä minuutteja,

                           tunteja,

                                   päiviä.

Päättymättömiä öitä,

olemiseen upoten, hukkuen.

En ole pitkään aikaan osannut kirjoittaa. Vaikka olen etsinyt, en ole löytänyt sanoja, jotka kuvailisvat mielessä pyörivää olotilaa. Vuodet ovat puristaneet minut niin kasaan, tehneet minuun tuhansia umpisolmuja. Olen availlut umpisolmuja, mutta jokaisen solmun takaa tuntuu löytyvän aina vain uusi.

Toistamiseen yritän jättää menneisyyden, tarttua johonkin uuteen ja elää hetkessä. Tietyt asiat menevät niin syvälle, ettei niitä voi unohtaa. Toivon, että olisi tapa käsitellä ne asiat ilman, että joutuisi taas repimään haavat auki. Ilman, että joutuisi kokemaan saman tuskan uudelleen ja muistaa ne tunteet, jotka luulin jo haudanneeni. Joskus mietin, miksi koskaan ajattelin niin syvältä, miksi koskaan päästin pimeyden mieleeni asumaan. Miksi minä kasvoin vinoon, rikkinäiseksi sekasotkuksi?

 Toisinaan ahdistaa niin, että tekisi mieli huutaa ja tarrautua toisen käteen. Pyytää, ottaisiko joku hetkeksi syliin, silittäisikö pahan olon pois. Välillä mustuus on niin pohjatonta, että tekisi mieli jäädä vain nukkumaan. Joskus taas ei haluaisi mennä nukkumaan, koska ei haluaisi herätä taas huomenna. Mutta ennen minusta tuntui siltä aina. Tiettyinä hetkinä kevätauringon säteet ovat yltäneet mieleni pimeimpiin sopukoihin ja olen ollut räjähtämäisilläni onnesta. Olen tanssinut ja laulanut musiikin tahtiin siivotessa huonettani ja kirjoittanut ylös asioita, joista olen kiitollinen. Hei katso, ei mun sydän olekaan pelkkää mustaa.

Tutkailee kasvojaan hiljaa,

 Väsymys, silmät eivät jaksa enää hymyillä.

Kaiken takana vahva ihminen.

Taisteluita, kipua, tuskaa, arpia, tyhjyyttä,

itsevihaa, inhoa, kaipuuta pois elämästä.

Ja kaiken sen jälkeen:

Tutkailee kasvojaan hiljaa,

enää uupumus, hymy yltää toisinaan silmiin asti.

Kaiken takana vahva ihminen.

Tuntuu kuin joutuisin jatkuvasti kulkemaan varpaillani, olla varuillani. Mieli rakentaa omat esteensä minun juostessa pakoon. Aika kuluu sisälläni liian hitaasti, mutta ympärillä aika juoksee karkuun, niin etten saa otetta. Olen kadonnut jonnekin maailmojen väliin ja hukannut ajatuksen. Ajatuksen siitä, mikä on minun syyni elää. Mielessä edelleen minua vuosia kiusannut pelko. Mitä jos en ikinä ole tarpeeksi? Itselleni, muille tai maailmalle.

Haluan elää enemmän kuin nyt. Haluaisin ihan oikeasti elää, enkä vain olla olemassa. Välillä tuntuu, että luut naksuu kaiken sen elämän painon alla, jota en elä. Olen kauan etsinyt itselleni jotain, jolle en osaa piirtää ääriviivoja.  Paikkaa, ihmistä tai tunnetta, joka tuntuisi kuin kodilta. Jotain, joka saisi hengen kulkemaan taas, värittäisi maailman iloisilla väreillä. Jotain jossa mieleni olisi rauhassa, sydän täynnä ja sieluni rakastettu.

Mä oon kirjoittanut neljä sivullista

 ihmisistä joita rakastan, 

hymyillyt yksin pimeässä 

täyttääkseni sisällä paisuvan tyhjyyden. 

Nähnyt asiat kauniimpina sinun takiasi,

 tuntenut lämmön,

sinulle on helppo hymyillä.

Ripustin itseni sinuun,

kun askeleet etääntyivät. 

Ilman sinua

jättäisin itseni hämärään,

hetkeksi päivien väliin.

Sinun olisi parasta olla onnellinen,

että edes toinen meistä olisi. 

Saanko nojata hetken, että

     tuntisin sun lämmön,

     tuntisin edes jotain?

Liian usein avaan oven sille pimeydelle, varjoille, jotka kietovat minut syleilyynsä. Se on niin tuttua, en edes tiedä kuka olisin ilman sitä. Mutta haluan avata oven ja pyytää pimeyttä häipymään. Valollekin pitää antaa mahdollisuus elää ja hengittää. Etsin vastauksia muiden ihmisten katseista sinun huuliltasi, vaikka tiedän, että vastauksen voin löytää vain itsestäni. Se vaatii voimia ja rohkeutta, enkä ole varma riittävätkö

 omani siihen.