Ehkä löydän sen huomenna uudestaan

Tyhjiö, jossa 

      ääni on hiljaisuutta

      kuva näkymättömyyttä

Itkin todellisuuteni ehjäksi niistä

lasihelmistä haaveiden raunioiksi. 

Osaisinpa ottaa sua kädestä 

                 ja unohtaa.

Konttaan, ryömin ja anelen 

  Heikko, huono ja arvoton,

                     arvoton,

                         arvoton.

Älä kysy, en halua valehdella,

näyttäytyä huonona silmissäsi.

                Valmistusvirhe, 

                viimeinen käyttöpäivä

                lasi ilman pohjaa

Valun läpi tummana vanana 

Valona ja varjona.

Tukehdun omaan hengitykseeni

En ole olemassa,

kun ei ole muuta kuin väärää minussa.

                   vihaan,

                      vihaan,

                         vihaan.

•••••

Yliviivataan kaikki mikä tekee kipeää

kaikki sanat on jo käytetty.

                            Hukun,

                     hukun,

              hukun.

Kuulen huutoni korvieni takaa.

Eksyneet askeleet, vaeltavat silmät.

Kerro kuka olen,

           kuka olen sinulle.

Solmitaanko ikuisuusvaloja, kun 

valosta pimeään ei ole pitkä matka.

Kattopaneelien saumoista kuvittelen tähtikarttoja

surun laskeutuessa 

mustuudeksi kyljen kaarelle. 

•••••

Joka toinen yö elämä on liian totta.

Painavana putoava valo,

                  ääretön paino. 

Neljä kiloa painavammat ajatukset

nostaa päätään, 

hiipii lapaluita kutittaen. 

Kaikki oleellinen on liian kaukana 

sanojen takana,

yritän peitellä ne peittoni alle.

Juoksen unohduksiin menneisyyden varjoilta 

tuhat porrasta peilijäällä päällystettynä.

•••••

Enkä osaa selittää tunnetta, etten riitä

                                   pelkoa, että jään yksin.

Täytätkö tyhjyyden sanoilla,

opetatko kuinka olla pelkäämättä elämää?

Jokainen päivä on edellisen kopio,

               piirrän sanoilla kuvia mustuuteen, 

                                   nauran, kun itku ei tule.

Kato nyt mua,

                 sisälläni on myrskypilvi 

Yön paino musertaa 

                 lasipölyksi lattialle.

Selkä liimautuu patjaan,

                 suljen silmät sokaisevalta kattolampulta.    

        Unessa me katotaan yhdessä 

        kuohuvaa merta käsi kädessä.

Kun herään,

         uppoan pohjaan,

                     enkä saa enää kiinni mistään.

•••••

Hetkessä niin paljon onnea,

     pelkoa, lämpöä, silmiin katsomista.

     Sinulle on helppo hymyillä,

     kuuntelisin puhettasi tuhannen kahvikupin verran.

Osaisinpa avata suun,

  kertoa tunteesta, että sydämen paikalla

  on vain vaikeroiden tykyttävä avohaava.

  Kertoa unelmista ja kaikesta mikä pelottaa.

                                    elämä,

                                    kuolema,

                                    hylkääminen,

                                    riittämättömyys,

                                    toisten tuska,

                                    haavoittuvaisuus.

  Pelosta, että jos kevään aurinko ei ylläkkään sydämeen asti.

 

Osaisinpa kertoa kaikesta siitä, joka sattuu.

   Kertoa kaikesta siitä vihasta, jota koen itseäni kohtaan.

   Siitä, kuinka välillä on niin paha olla,

   että unohtaa miten hengittää.

Pelkään, että näet kaiken sen,

mitä en halua sinun näkevän.

Pelkään, että näet minut samalla tavalla

kuin itse näen itseni.

Mutta miten sinä voisit minua ymmärtää, kun

en siihen itsekään kykene?

•••••

Askeleet vievät takaperin,

           takaisin eteen,

                   taakse.

En tiedä kumpi pelottaa enemmän:

           eilinen vai huominen.

Kuinka kauan tunnen, nauran, iloitsen?

Jokin sisälläni moukaroi,

       yrittää saada hajoamaan taas.

Jaloille päästyäni se iskee taas,

pudottaa tuijottelemaan pohjamutia.

Onko järkeä koota itsensä 

vain hajotakseen taas?

•••••

Ei missään koskaan mitään,

  mutta silti kaikkea joka paikassa.

Niin tyhjä,

  mutta silti niin täynnä.

Olen vain osa kaavaa, elämän käsikirjoitusta.

Tänään ei ollut toivoa,

mutta ehkä löydän sen huomenna uudestaan.