26032017

00.12

Ja elämä on lyhyt? Miten pitkältä voi päivä tuntua? Tai tunti, minuutti? Kun vain odottaa, eikä edes itse tiedä mitä. Haluaisin käpertyä kainaloon, haluaisin haluta elää enemmän. Haluaisin, että joku halaisi. Ihan koko ajan. Unohdan ja unohdun. Tajuan tarvitsevani,  sattuu kun tajuan, ettet sinä tarvitse. Siksi vihaan itseäni tänään. En käsitä, en tahdo. Tämä ei ole minä.

Voisiko joku lopettaa tämän. Ottaa sen kaiken minusta ja heittää pois. Voisiko joku tehdä minusta onnellisen, kun en siihen itse pysty? Iltaisin yritän tehdä päätöksiä. Liian haparoivia, vääriä ja kaikki ihan liian myöhään.Tuntuu, että olen jo sanonut kaiken. Miettinyt, kompastellut yhä uudelleen samoihin kuoppiin. Silti missään ei tunnu olevan mitään järkeä. Se mitä haluaa ja pelkää, voiko se olla yksi ja sama asia?

Ei se kai väärin ole. Ehkä hieman itsesuojelun puutetta, luottoa, että sydän tietää. Mutta ei se tiedä, ei se ikinä opi. Tyhmä, sokea sydän, joka antaa kaikkensa vaikkei saisikaan mitään. Piilotan sydämeni ja yritän taas, kun on pakko. Ei ikinä enää uudestaan, vannon. Silti löydän itseni samasta tilanteesta kerta toisensa jälkeen.

01.34

Aika tappaa silloin, kun ei itse halua. Se ei vie ruumista, vain pienen palan mielestä. Täällä ollaan vielä tuijottamassa kattoa, vaikkei sitä edes pimeässä näe.Kaikki muuttuu, kun jaksaa uskoa. Mutta kuinka kauan täytyy jaksaa? Entä voiko olla yksinäinen, vaikkei ole yksin? Yksi teki minusta yksinäisemmän kuin koskaan, vaikkei se ikinä jättänyt yksin. Elän kuplassani, joka on alkanut kasvattamaan kuortaan.  Minä vastaan muut, vai minä vain itseäni vastaan. Miten voin pitää sitä loitolla, miten paeta?

Jos viitsit, niin odota hetkinen. Ehkä toinenkin. Niin kerkeän korjata itseni. En halua menettää kumpaakin, onnea ja sinua. Lupaan olla elossa, vaikken tiedä minkä tähden. Milloin sinusta kasvoi niin tärkeä, että sattuu? Olen kykenemätön päästämään muita lähtemään. Helpompaa olisi, jos haluaisi itse lähteä. Mutta minä haluan pitää kiinni viimeiseen asti.

Kirjoitan kaikesta siitä, mikä pelottaa eniten. Niistä kuvista, jotka alkavat piirtämään ääriviivojaan suljettuani silmäni. Lauluista,  jotka soittavat yksinäisyyttä ja ikävää. Tunteesta, etten ikinä tule olemaan rakastettu. Aamuista, jolloin heräät rikkinäisenä ja joudut poimimaan yksin sirpaleet sängyn alta.  Painosta, joka kumartaa ryhtiä. Mistä se tulee, kuka päättää kenen harteille se lasketaan? Vaikeinta on erottaa mikä on todellista ja mikä ei. Mikä osa siitä kaikesta on vain pääni sisällä?

02.17

Entä ne hetket, kun katselet suoraan peiliin, peilikuvan silmät tuijottavat piilottelematta takaisin. Kun vielä vuosienkin jälkeen odotat sen hyökkäävän,  joku aamu koko peilin särkyvän. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, sattuu vain. Voi kunpa oppisin rakastamaan tuota peilistä katsovaa ihmistä.

On asioita, joita ei ole osannut kyseenalaistaa.  Mutta kun päästää sanat suusta, kuulee toisen äänessä epäluulon, alkaa itsekin epäillä itseään. Enkä minä osaa ehkä kunnolla päästää ajatuksia ilmoille. Ne ei koskaan laskeudu aivan todellisina,  ne jäävät leijumaan tehden ilmasta sakeampaa. Kerro minullekin, kun tajuat mitä juoksen karkuun.